Kymmenvuotias Suzan Wasfi hiipii keittiöön ja kumartuu katsomaan ulos ovenraosta. On huhtikuu 2002. Israelin armeija on vallannut aseellisen vastarinnan pesäkkeenä pidetyn Jeninin pakolaisleirin.

Wasfin perhe on piileskellyt yhdessä huoneessa päiväkausia uskaltamatta liikkua.

"Isä raivostui nähdessään minut ovella. Hän pelkäsi, että joku näkee minut ja ampuu. Itkin, että haluan nähdä edes vähän valoa", Suzan Wasfi muistelee samassa keittiössä kymmenen vuotta myöhemmin.

Hänellä oli onnea. Vain päiviä myöhemmin Wasfin perheen keittiöön osui raketti, joka tuhosi sen täysin.

"Jeninin pakolaisleirin ahtailla kujilla elävät tarinat kotikylien hedelmätarhoista ja kauniista rantaviivasta."

"Kunnostimme talon, mutta emme viimeisen päälle. Joku päivä sotilaat tulevat takaisin ja tuhoavat sen taas", Wasfi kertoo.

"Tämä on kotimme, ja jäämme tänne, vaikka tulisi uusia hyökkäyksiä. Samalla haluaisin palata Haifaan, joka on alkuperäinen kotini", hän pohtii.

21-vuotias Suzan Wasfi on kolmannen polven pakolainen. Monen muun levottomuuksista, köyhyydestä ja jatkuvasta vesipulasta kärsivissä pakolaisleireissä varttuneen tavoin hänkin on kasvanut kuunnellen tarinoita kotikylän hedelmätarhoista, vesilähteistä ja kyläläisten onnellisesta, rauhallisesta yhteiselosta.

Wasfin perhe on lähtöisin Kefren-nimisestä kylästä Israelin kolmanneksi suurimman kaupungin Haifan läheltä. He pakenivat vuonna 1948. Tuolloin yli 750 000 palestiinalaista menetti kotinsa vastaperustetun Israelin ja ympäröivien arabivaltioiden välisen sodan yhteydessä. Kun israelilaiset juhlivat toukokuussa itsenäisyyspäivää, palestiinalaiset muistavat nakbaa, katastrofia.

"Aluksi he asuivat teltoissa, ja YK lupasi, että he saavat pian palata kotiin. Mutta teltoista tuli taloja ja taloista tuli Jeninin pakolaisleiri. Odotamme paluuta edelleen", hän kuvaa perheensä tilannetta.

Länsirannan pohjoisosassa sijaitsevalla Jeninin pakolaisleirillä asuu nykyään yli 16 000 ihmistä alle puolen neliökilometrin kokoisella alueella.

Nuoret palasivat isovanhempiensa kylään

Israelin puolella, tuulisella kukkulalla vain muutaman kilometrin päässä Libanonin rajalta seisoo kirkko, jota vartioi Neitsyt Marian patsas. Aiemmin ympärillä oli kristitty palestiinalaiskylä, Iqrit. Nykyään kylästä on jäljellä enää kirkko ja hautausmaa. Entiset asukkaat ja heidän jälkeläisensä asuvat lähikaupungeissa ja kuuluvat Israelin palestiinalaisvähemmistöön.

Walaa Sbait, 26, johdattaa kirkolta kukkulan rinnettä alas hautausmaalle. Polun varressa kasvaa ihmistä korkeampia ohdakkeita. Sbait osoittaa villeinä rehottavien kasvien seassa näkyviä jälkiä entisestä kylästä.

"Tuossa oli kylän oliiviprässi, tuossa kapakka. Tuossa oli isoisäni talo."

Sbait avaa hautausmaan portin. Haudoilla on pieniä rakennuksia ja vainajien valokuvia. Hän pysähtyy isovanhempiensa haudalle.

"Meille hautausmaa on iloinen paikka. Täällä kyläläiset kokoontuvat yhteen", hän kertoo.

Entiset asukkaat saavat haudata vainajansa kylän hautausmaalle. Kristittyinä pyhinä ja joka kuun ensimmäisenä lauantaina kirkko täytyy messuvieraista. Lapsille järjestetään kesäleirejä.

Kierroksen jälkeen Walaa Sbait ja hänen ystävänsä tarjoavat illallista kirkon kyljessä olevassa keittiössä. Ruoan jälkeen he kokoontuvat kirkkoon soittamaan musiikkia. Laulu ja piano sekoittuvat kirkon keskikäytävällä kisattavan pingismatsin ääniin.

Puolitoista vuotta sitten joukko Iqritin nuoria, kolmannen polven pakolaisia, päätti muuttaa takaisin isovanhempiensa kylään. Opettajana työskentelevä Walaa Sbait ja hänen it-alaa opiskeleva serkkunsa Hassan Toumie, 24, nukkuvat vuorollaan yhden yön ja viettävät yhden päivän kylässä.

Toumie on syntynyt ja kasvanut Haifassa, kuten hänen vanhempansakin. Heillä ei ole omia muistoja elämästä Iqritissä. Silti yhteys oman perheen historiaan tuntuu niin tärkeältä, että viikonlopuiksi Toumie tulee Iqritiin.

"Meillä on omistuspaperit isäni isoisän nimellä. Mutta hallitus ei halua meidän käyttävän maita. En voi vain unohtaa oikeuttani palata. Minut on kasvatettu puolustamaan oikeuksiani."

Toumien mukaan hallitus toivoisi Israelin arabiasukkaiden unohtavan historiansa ja jatkavan elämäänsä.

"Monet nuoret tekevätkin niin, onhan siitä vähemmän päänvaivaa. Mutta jos ihminen ei tunne omaa historiaansa, hänellä ei ole tulevaisuutta."

Iqritin ihmeellinen joululahja Iqritin historia on poikkeuksellinen. Marraskuussa 1948 Israelin armeijan sotilaat tulivat ilmoittamaan sotilasoperaatioista, joiden tieltä kyläläisten oli lähdettävä kahdeksi viikoksi. Useimmat siirrettiin lähikylään. Odotettua kotiinpaluuta ei kuitenkaan tullut. Iqrit julistettiin pysyvästi sotilasalueeksi, ja paluu kiellettiin. Kyläläiset veivät tapauksen oikeuteen. Heinäkuussa 1951 Israelin korkein oikeus päätti, että häätö oli laiton ja kyläläisten on annettava palata. Jouluaattona armeija tuhosi kylän.

"Kuin joulupukki olisi tullut kylään räjähdevyön kanssa", toteaa Walaa Sbait.

Israelin viranomaiset kieltävät tuhotun kylän maiseman ja rakennusten muokkaamisen. Nuorten rakentama kanala purettiin maan tasalle ja poliisi haki jopa heidän istuttamiaan puuntaimia pois.

Iqritin asukkaat ovat jatkaneet kamppailuaan. Kylän tapaus on ollut useasti oikeudessa, huonoin tuloksin. "Hallitus pelkää dominoefektiä: jos me saamme palata, muidenkin kylien asukkaat haluavat palata. Ja seuraavaksi palestiinalaiset Jordaniasta, Libanonista ja muualta."

Toumie on sitä mieltä, että tavalliset ihmiset tulevat toimeen. Ongelmana on hallitus. Kysymykseen onko hänellä arabina samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muilla Israelin kansalaisilla hän vastaa hetken miettimisen jälkeen kieltävästi.

"Arabeja syrjitään työnhaussa. Samanlaisia ongelmia on myös esimerkiksi Etiopiasta tai arabimaista tulleilla juutalaisilla." Toumien mukaan myös kouluihin ja muihin palveluihin panostetaan vähemmän arabialueilla, vaikka asukkaat maksavat samat verot kuin muutkin.

"Demokratia, muttei kuitenkaan", hän kuvaa Israelia ja päättää vanhaan tuttuun lausahdukseen: "Kaikki ovat tasa-arvoisia; jotkut vain vähän tasa-arvoisempia kuin muut."