Artikkeli on julkaistu alun perin Ari Kerkkäsen blogissa.

Itsemurhapommittaja räjäytti itsensä pikkubussissa Beirutin eteläosissa Shoueifatissa 3. helmikuuta. Kuljettaja havaitsi autoon nousseessa matkustajassa jotakin epäilyttävää ja kysyi mitä hänellä oli takkinsa alla. Hetken kuluttua pommittaja räjäytti itsensä ja auton ilmaan. Onneksi autossa ei ollut kuljettajan ja pommittajan lisäksi muita. Kuljettaja haavoittui vaikeasti. Arvelujen mukaan pommittajan kohteena olisi ollut Dahiyen shiakaupunginosa Beirutissa. Vain kaksi päivää aikaisemmin, 1. helmikuuta, Hermelin kaupungissa Bekaan laakson pohjoisosissa itsemurhapommittaja ajoi räjähteillä lastatun auton huoltoaseman kupeeseen ja räjäytti sen siinä. Tässä iskussa kuoli iskun suorittajan lisäksi kolme libanonilaista. Edellisestä Hermelissä tehdystä iskusta oli vain kaksi viikkoa. Itsemurhapommittaja iski puolestaan Dahiyessa 21. tammikuuta, neljä ihmistä sai surmansa. Heinäkuun 2013 jälkeen se oli viides isku samassa kaupunginosassa. Näissä kaikissa iskuissa on ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kymmeniä loukkaantuneita. Iskut on kohdistettu shiia-alueille ja Hizbollahia vastaan. Niitä voidaan pitää myös kostona Mohammad Chatahin räjäyttäneestä pommista 27. joulukuuta Beirutissa lähellä paikkaa, jossa Libanonin entinen pääministeri Rafik Hariri surmattiin valtavan kokoisella pommi-iskulla vuonna 2005. Chatah oli Haririn perheen neuvonantaja, entinen Libanonin valtiovarainministeri ja tunnettu Syyrian opposition tukija.

"Libanonista löytyy riittävästi niitä tahoja, jotka tavallisista libanonilaisista välittämättä haluavat sytyttää ruutitynnyrin. Ja se on sytytettävissä."

Libanonin historia on väkivaltainen. Vuonna 1990 päättyneen sisällissodan jälkeen väkivalta on ollut vaihtelevaa, välillä sitä on ollut enemmän, välillä vähemmän. Yllämainitut iskut liittyvät suoraan Syyrian sisällissotaan. Sen vaikutus näkyy väistämättä Libanonin arjessa. Pommi-iskuista on tullut viikoittaisia. Sunnataustainen islamistinen salafistinen radikalismi on pesiytynyt tietyille alueille Libanonissa (Tripoli, Akkar, Saida ja jotkut palestiinalaisten pakolaisleirit).

Iskut ovat tehneet tehtävänsä. Epäluulo ja pelko libanonilaisissa on lisääntynyt. Kävellessäni eilen ja tänään Beirutin ytimessä Hamrassa iltapäiväruuhkan aikaan kiinnitin huomiota lähes tyhjiin pikkubusseihin. Ruuhka-aikoihin nämä valkoiset bussit, suosittu ja edullinen julkisen liikenteen muoto, ovat yleensä tupaten täynnä. Ei eilen, eikä tänään. Tästä ilmiöstä keskusteltiin tänä aamuna radiossa. Pikkubussien kuljettavat ovat ymmärrettävästi huolissaan, epävirallisia bussiin nousevien matkustajien tarkastuksia on aloitettu. Yksi haastateltava nosti esille ymmärrettävän pelon; entäpä jos joku iskijä haluaa kyydin vaikka ostoskeskukseen tai sen alla olevaan parkkihalliin? Libanonilaiset rajoittavat jo omaa liikkumistaan ja pyrkivät välttämään alueita, joissa enemmistönä on toiseen uskontokuntaan kuuluvia. Dahiyassa rakennetaan suojaseiniä liikkeiden eteen ja ovia vahvistetaan.

Sunna-islamistinen radikalismi yritti pesiytyä jo vuosia sitten Tripolin pohjoispuolella sijaitsevaan Nahr al-Baredin palestiinalaispakolaisleiriin. Fatah al-Islamina tunnetuksi tullut järjestö otti käytännössä leirin hallintaansa sillä seurauksella, että Tripolissa käytyjen yhteenottojen seurauksena Libanonin armeija käynnisti sodan islamisteja vastaan Nahar el-Baredissa tuhoten sen täysin maan tasalle ja pakottaen noin 27000 leirin asukasta uuteen pakolaisuuteen. Fatah al-Islamin taistelijoita olivat libanonilaisten lisäksi Irakista, Afganistanista, Tshetsheniasta ja Saudi-Arabiasta tulleet salafistit.

Libanonin armeija käytti täsmälleen samoja keinoja Nahr el-Baredin tuhoamisessa kuin Assadin armeijan helikopterit Aleppossa. Vierailin leirin raunioilla reilu vuosi sen hävittämisen jälkeen. Käytännöllisesti katsoen yhtään rakennusta ei ollut pystyssä, koko leiri oli murskana. Betoniseinäiset rakennukset oli räjäytetty maan tasalle, kaatuneet seinät olivat lappeellaan toinen toisensa päällä. Hävittäminen ei riittänyt, piirityksen loppuvaiheessa leiristä varastettiin kaikki varastamisen arvoinen ja mitä ei varastettu, vandalisoitiin. Leirin hävittämisestä on osuvasti käytetty termiä urbicide - kaupungin tappaminen.

Silloisen Libanonin armeijan esikuntapäällikön Shawki Al-Masrin mukaan (International Crisis Groupin haastattelu vuonna 2011) libanonilaisten lisäksi sekä amerikkalaiset, britit, espanjalaiset ja muut ystävällismieliset maat ihastelivat ja olivat ylpeitä Libanonin armeijan kyvystä pudottaa jopa 1800 kiloa painavia pommeja Nahr el-Barediin. Todellista tynnyripommitusta. Se onnistui vain helikoptereilla, eikä leirin rakennusten murskaaminen maan tasalle olisi muilla keinoin onnistunutkaan. Amerikkalaiset eivät silloin nähneet mitään barbaarista Libanonin armeijan toimissa, toisin kuin nyt Kerryn suulla sanottuna täsmälleen samoja tynnyripommimenetelmiä Aleppossa käyttävästä Syyrian armeijasta. Sanomattakin on selvää, että siviileihin kohdistuva barbarismi on tuomittavaa riippumatta siitä, kenen tukema liittolaisarmeija sitä harjoittaa.

Nahr el-Baredin tapahtumat, mukaan lukien Fatah al-Islamin muodostuminen, muodostivat mallin Assadin hallinnon vastaisessa sodassa. Siviiliasutuskeskukset vallataan täysin tietoisena siitä, että se vetää armeijan voimankäytön siviilien päälle. Libanonin armeijan tavoitteena Nahr el-Baredissa oli antaa kerralla sellainen opetus terroristeille, että sitä ei tarvitse toistaa. Tänään ollaan kirjoituksen alussa kuvatussa tilanteessa viikoittaisten pommi-iskujen keskellä. Iskut lisääntyvät eikä Libanonin armeijalla minkään armeijan tavoin ole aidosti keinoja estää fanaattisten organisaatioiden yksittäisiä, mutta hyvin suunniteltuja ja siviilejä vastaan kohdistuvia iskuja. Fanatismia ei kitketä kovaa ja asevaraista turvallisuutta lisäämällä.

Islamistit aloittivat aseellisen tuen Libanonista Assadin hallintoa vastaan jo vuonna 2011. Tripolin ja Akkarin alueen välitön läheisyys Homsin ja Tal Kalakhin kaupunkien kanssa sekä vuosikymmenien kuluessa vakiintuneet salakuljetusreitit mahdollistivat hyvin tiiviit yhteydet ja logistisen tuen, sekä aseiden että taistelijoiden muodossa, Syyrian aseelliselle oppositiolle. Salakuljetukseen perustuva rikollisuus näytteli kansannousun aseellistumisessa huomattavaa roolia. Nykyiset iskut Hizbollahia vastaan Libanonissa selitetään kostona sen osallistumisesta Assadin hallinnon puolustamiseen Syyriassa. Puolustamatta mitenkään Hizbollahin osallistumista Syyriassa on kuitenkin muistettava, että se ei ollut ensimmäinen ei-valtiollinen aseellinen toimija, joka osallistuu Libanonista Syyrian sotaan.

Libanonin virallinen politiikka on ollut pysyä tiukasti erossa Syyrian sodasta. Se on mahdotonta. Libanonin ja Syyrian keskinäiset siteet aina osmani-imperiumin ajoista lähtien ovat liian syvät ja läheiset Syyrian sodan pitämiseksi Syyrian puolella. Hermelin, Akkarin ja Arsalin kaltaiset kaupungit Bekaassa ovat hyviä esimerkkejä. Heimo- ja perhekokonaisuudet ulottuvat valtion rajan molemmille puolille. Huomattavalla osalla libanonilaisia on syyrialainen tausta. Uskontokuntien moninaisuudesta johtuva yhteiskunnallinen heterogeenisuus on samanlainen Libanonissa ja Syyriassa. Libanonin valtion merkitys, tai kansalaisuus libanonilaisena, on täysin toissijainen verrattuna siihen, kuuluuko ja samastuuko kristittyjen, shiojen, druusien vai sunnien kanssa. Taifa - heimo ja sen rajat ovat ne, jotka ovat libanonilaisten mielissä sinne vuosisatojen kuluessa syöpyneinä, ei valtion rajat. Samastuminen tapahtuu oman taifiyyan sisällä. Nämä samastumiset puolestaan ulottuvat rajan yli. Siitä syystä libanonilaiset ovat joko vahvasti Assadin hallinnon puolella tai sitä vastaan.

Libanonin politiikka on rakennettu tunnustuksellisuuden varaan. Libanonia hallitsevat tunnustukselliset eliitit, jotka pyrkivät keskinäiseen konsensukseen. Kansalaiset seuraavat ja äänestävät omaan uskontokuntaan kuuluvia ehdokkaita vaaleissa. Tämä tarkoittaa sitä, että tietylle uskontokunnalle läänitetty ministeriö hallitsee ministeriön hallinnonalan toimintaa ja sen instituutioita alusta loppuun asti. Sen perusteella jaetaan työpaikat ja virat. Ei siis ihme, että hallituksen muodostaminen on kestänyt jo lähes vuoden Libanonissa.

Libanonilaiset eivät halua uutta sisällissotaa. Syyrian sodan kärsimykset näkyvät pakolaisina Beirutin katukuvassa ja oma sisällissota on vielä tuoreessa muistissa. Mutta eivät syyrialaisetkaan halunneet sotaa. Irakin sodan esimerkki, kaaos ja noin miljoona pakolaista Irakista Syyriaan näytti konkreettisesti syyrialaisille sodan seuraukset. Tästä huolimatta sota saavutti Syyrian ja Libanon on nyt liipaisimella. Syyrian sisällissotaa kiihdytettiin radikaalien elementtien, edustivatpa ne hallintoa tai oppositiota, toimesta syksyllä 2011 salamurhaamalla eri uskontokuntiin kuuluvia merkkihenkilöitä erityisesti Homsin kaupungissa. Nämä teot tekivät tehtävänsä, sodasta tuli myös tunnustuksellinen ja Homsista poikkeuksellisen raaka sodan näyttämö. Syyrialaisten tahdosta huolimatta väkivaltaistumista ei kyetty estämään. Pommi-iskujen sarjalla on sama tavoite Libanonissa kuin syksyn 2011 tunnustusten rajat ylittäneillä salamurhilla Syyriassa. Pelon kylväminen ja uskontokuntien välisten suhteiden repiminen osoittaa, että Libanonista löytyy riittävästi niitä tahoja, jotka tavallisista libanonilaisista välittämättä haluavat sytyttää ruutitynnyrin. Ja se on sytytettävissä.

Geneve-2 ei ole vain Syyrian rauhanprosessi. Geneve-prosessin onnistumisella tai epäonnistumisella on suora vaikutus yhteiskuntavakauteen niin Libanonissa kuin Irakissa. Tästä syystä kaikilla rauhanprosessiin osallistuvilla on poikkeuksellisen suuri vastuu. Ei ainoastaan syyrialaisilla osapuolilla, vaan myös Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Geneve-2:n epäonnistuessa rauhan mahdollisuudet Lähi-idässä tuhotaan vuosikymmeniksi. Tappamalla ei kukisteta autoritaarisuutta sen enempää kuin uskonnollista radikalismia. Niiden kukistaminen edellyttää sopimusta ja sopimuksellisuutta. Eikä siihen sopimuksellisuuteen sovi se kaksinaismoralismi, joka on niin tuttua suurvaltojen Lähi-idän politiikassa. Rehellisyyttä tarvitaan yhtä paljon kaikilta Syyrian sodan osapuolien tukijoilta kuin sodan osapuolilta.