Kolumni on julkaistu alun perin Maailman Kuvalehden numerossa 11/2013. Tilaa lehti täältä.

"Suomi on antanut minulle paljon. Sain täällä hyvän koulutuksen ja ammatin, mutta jouduin lähtemään muualle sairaanhoitajaksi", nuori nainen kertoo minulle täydellisellä englannin kielellä.

Meillä keskustellaan aika ajoin siitä, ettei maahanmuuttajien ulkomailla hankittua koulutusta ja muuta osaamista tunnisteta ja tunnusteta Suomessa.

Mutta miten osaamme hyödyntää edes täällä hankittua osaamista?

"Ulkomaisilta opiskelijoilta voidaan joko periä tai olla perimättä lukukausimaksuja. Paljon tärkeämpää olisi kuitenkin miettiä, mitä tarjottavalla koulutuksella tavoitellaan."

Sairaanhoitajamme oli tullut Suomeen opiskelemaan ammattitutkintoa. Hänet houkutteli koulutuksen maksuttomuus ja kieli, englanti. Hän oli toki opiskellut englantia jo kotimaassaan, mutta kertomansa mukaan hänen englannin kielen taitonsa parani huomattavasti juuri hänen opiskellessaan sairaanhoitajaksi Suomessa.

Suomea hän osasi sen sijaan vain satunnaisia fraaseja, sillä hän ei ollut koskaan opiskellut sitä. Opintoihin ei sisältynyt suomen opiskelua ja opiskelukaveritkin puhuivat englantia. Ja englantia osattiin luonnollisesti kaikkialla Suomessa: koulussa, kahvilassa, kampaamossa. Ja tietysti kaikkialla suomea äidinkielenään puhua pälpättävät manasivat mahdottomuutta oppia tätä mystistä murretta.

"Mutta sitten iski todellisuus", hän jatkaa.

Tässä vaiheessa ennakoin kuulevani vuolaan vuodatuksen työnantajien rasismista. Mutta olin väärässä.

"Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta työllistyä Suomessa, sillä en osannut suomea."

Suomessa kinataan tasaisin väliajoin siitä, tulisiko opiskelun olla ulkomaisille opiskelijoille maksullista vai ei. Kysymyksestä voi perustellusti olla kumpaa mieltä tahansa, mutta itse kysymys on oikeastaan epäolennainen.

Ulkomaisilta opiskelijoilta voidaan joko periä tai olla perimättä muutama tuhat euroa lukukausimaksuina. Se on kuitenkin sivuseikka yksilölle – ja etenkin yhteiskunnalle. Paljon tärkeämpää olisi keskittyä miettimään, mitä tarjottavalla koulutuksella tavoitellaan niin yksilölle kuin yhteiskunnalle.

Tutkintoon tähtäävien opintojen tavoitteena on ensisijaisesti tuoda yksilöille työtä ja yhteiskunnalle työvoimaa. Suomeen tutkintoa opiskelemaan tulevat mielellään myös työllistyisivät Suomessa. Ja yhteiskunnan kannalta olisi tietysti tärkeää saada verorahoilla kouluttautuneet ulkomaiset opiskelijat jäämään Suomeen töihin. Varsinkin sairaanhoitajan kaltaiset osaajat, joista meillä on aidosti pulaa.

Koulutuksemme kuitenkin suorastaan houkuttelee täällä kouluttautuneita ulkomaalaisia lähtemään maasta. Täällä voi ostaa mitä tahansa englanniksi, mutta voidakseen myydä jotain on osattava suomea. Ehkä Nokia-vainajan leivissä pärjäsi pelkällä englannilla, mutta lähi- tai sairaanhoitaja tarvitsee Queen’s Englishin sijaan suomen kielen perusteet.

Kansainvälistymishypetyksessä vain englanniksi tarjotut koulutusohjelmat tekevät karhunpalveluksen niin yksilölle kuin yhteiskunnalle: suomea osaamaton ei pääse töihin, eikä yhteiskunta pääse hyödyntämään hänen osaamistaan.

Suomessa puhutaan liian paljon maahanmuutosta. Mutta oikeastaan pitäisi olla huolissaan maastamuutosta.

"Lähdin Suomesta töihin Englantiin. Sieltä oli helppo löytää töitä, koska osaan kielen. Mutta olin ehtinyt rakastua suomalaiseen mieheen, joten en voinut muuta kuin palata takaisin Suomeen. Nyt tiedän suomen kielen tärkeyden ja opiskelen suomea. Toivottavasti pääsen myös töihin. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos olisin heti opiskellut suomea."

Kaikkien osaajien kohdalla yhteiskuntamme ei ole niin onnekas. Moni lähtee pettyneenä palaamatta. Mistään muutamasta satunnaisesta liikkujasta ei ole kyse. Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskuksen CIMO:n lokakuun lopussa julkistamien tilastojen mukaan Suomessa on lähes 20 000 kansainvälistä opiskelijaa. Käytännössä lähes kaikki opiskelevat koko tutkintonsa englanniksi. Onko meillä varaa menettää heidät?

Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies.