Kolumni on julkaistu alun perin Maailman Kuvalehdessä 7-8/2015.

Nyt riittää. Nyt jumalauta riittää! Tämä on minun isänmaani, ja teillä ei ole oikeutta riistää sitä!

Rakastan Suomea. Rakastan saaristoa ja syksyntuoksuisia metsiä, rakastan Helsinkiä, missä entiset presidentit kävelevät kaduilla ilman turvamiehiä ja joka paikkaan pääsee pyörällä. Rakastan neuvolaa, kesäöitä ja sitä, ettei talojen ympärille rakenneta muureja. Rakastan kirjastoja, leikkipuistoja ja koulua, joka ei erottele lapsia lähtökohtien mukaan. Rakastan suomen kieltä, ensimmäistä pakkasyötä ja alkukesän hetkeä, kun kaikki alkavat hymyillä.

Nyt, ensimmäistä kertaa, sen rakkauden rinnalle nousi raivo.

Raivo lähti kuvasta. Siinä kolme tummaihoista suomalaismiestä poseeraavat "Isänmaan puolesta" –tekstillä varustetun muistomerkin edessä. Kuva kirvoitti solvauksia ja väkivallalla uhkailua. Esimerkiksi tällaista: Mitään muuta ku narunjatkoks vetää tommoset neekerit! Loukkaa aika pahasti veteraaneja.

Minun isoisäni kuoli käsikranaatin sirpaleeseen Talvisodan viimeisenä päivänä. Äitini oli silloin kaksivuotias. Isoisä lähetti ennen kuolemaansa mummille kellon, jonka mummi säilytti kuolemaansa asti. Lapsena Suomen historia hahmottui minulle mummin tarinoiden kautta.

”Tämän maan historia on täynnä oikeiden ihmisten tarinoita ja moninaisia kohtaloita. Teillä ei ole oikeutta riistää sitä historiaa rasismin moottoriksi. ”

Mummi kasvoi pikkuruisessa torpassa yhdentoista sisaruksen kanssa. Hän kävi koulua vain muutaman vuoden ja oli 9-vuotias kun Suomen kansalaissota syttyi. "Sellaista vihaa ei saa tulla enää koskaan", hän sanoi puhuessaan kansalaissodasta. Mummin sisarukset lähtivät Yhdysvaltoihin etsimään parempaa elämää ja hänen siskonsa lähetti sieltä kuvan, missä poseeraa puuhka kaulassaan.

Sodan jälkeen mummi huolehti äidistäni yksin, teki töitä tehtaassa ja kartanonherran palvelijana ja osti äidille sinivalkoisen vappuhuiskan. Hänellä ei ollut työaikoja, lomia eikä vapaita viikonloppuja. Kun olin lapsi, hän jaksoi aina leikkiä ja nauraa ja kun olin teini, hän opetti suhtautumaan kaikkiin ihmisiin ystävällisen uteliaasti. Mummi kuoli syöpään 81-vuotiaana ja näki ennen kuolemaansa unen, missä aviomies odotti häntä korkean kaaren alla.

Mummin elämän aikana köyhästä sääty-yhteiskunnasta tuli itsenäinen hyvinvointivaltio, missä torpparin lapsenlapsilla oli mahdollisuus päästä yliopistoon. Se, sosiaalisen nousun mahdollistava, yhdenvertaisuutta ja ihmisarvoa kunnioittava Suomi on isänmaa, jonka rakentamisesta olen syvästi kiitollinen aikaisemmille sukupolville.

Te, jotka lietsotte rasistista vihaa isänmaan nimissä: LOPETTAKAA! Vihallanne ei ole mitään tekemistä Suomen tai suomalaisuuden kanssa. Tämän maan historia on täynnä oikeiden ihmisten tarinoita, oikeiden ihmisten moninaisia kohtaloita. Teillä ei ole oikeutta riistää sitä historiaa rasismin moottoriksi. Pienen Suomen voima on ollut kyvyssä voittaa kansalaissodassa leimahtanut viha, kunnioittaa muita ja rakentaa yhteiskuntaa, jossa kaikille, myös teille, on tilaa. Jos haluatte lietsoa vihaa, tehkää se omissa nimissänne.

Isänmaata ette siihen ryöstä!

Kirjoittaja on kirjailija ja dokumentaristi.