Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Maailman Kuvalehdessä 5/2013. Tilaa lehti täältä.

"Leipäjonoissa kela-korttipakko – tuhat asiakasta hävisi. Vain henkilöllisyytensä todistaneet pääsevät sisään hakemaan ilmaista ruokaa. Toiminnanjohtaja Heikki Hursti kertoo, että auttamisjärjestö sai tarpeekseen ruoka-avun väärinkäyttäjistä."

Näin uutisoi MTV3 tunnetuimman suomalaisen ruoka-apua tarjoavan järjestön, Hurstin suvun Laupeudentyö ry:n, uudesta käytännöstä.

Hursti kertoo uutisessa kuulleensa huhuja, että avustusjärjestöjen jakamaa ruokaa käytettäisiin väärin, myytäisiin eteenpäin. Lisäksi hänen mukaan "vaatejakeluihin tuli porukka, joka ei edes katsellut vaatteiden kokoa, vaan mätti tavaraa suoraan säkkeihin".

Ruokajonojen pituutta on viime aikoina pidetty – jos ei suoranaisena tilastona – ainakin jonkinlaisena oireena huono-osaisuuden lisääntymisestä yhteiskunnassa. Juuri Laupeudentyö ry sai kansan liikkeelle turvaamaan sille jakelupisteitä, kun se joutui asukkaiden valitusten johdosta lähtemään Helsingin Kallion eräästä kerrostalosta.

On toki tärkeää, että ruoka-apu päätyy niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Myönnän olleeni niin onnekas, ettei minun ole tarvinnut mennä leipäjonoihin. Leipäjonoissa on varmasti varattomia tai vähävaraisia ihmisiä, joille ruokakassi tai käytetyt vaatteet tulevat tarpeeseen.

Toisaalta en lähde myöskään kiistämään, etteikö minkäänlaisia väärinkäytöksiä voisi ruoka- ja vaatejonoihin liittyä. Lähdetään siis siitä olettamuksesta, että Hurstin kuulemat huhut olisivat todellisia: ruokaa ja vaatteita hakisivat muutkin kuin niitä kipeästi tarvitsevat. Olettakaamme lisäksi, että myös Hurstin epäilys ruoan ja vaatteiden ottamista myyntiä varten pitäisi paikkaansa.

"Kela-kortin hallussapito ei millään tavalla ole todiste henkilön tarpeesta saada ruoka-apua leipäjonoista."

Hurstin tarjoama apu on vapaaehtoista. Kukaan ei voi määrätä, kenelle Hursti saa tarjota apuaan ja kenelle ei. Hursti järjestöineen julistaa kuitenkin tarjoavansa apuaan kaikille sitä aidosti tarvitseville. Hursti kertoo pyrkivänsä torjumaan väärinkäytökset, mikä on tietysti myös hänen järjestönsä apua aidosti tarvitsevien kannalta hyvä asia.

Hurstilla on siis oikeus valita avun kohteet sekä estää väärinkäytökset. Hurstin esittämä uusi keino väärinkäytösten estämiseksi on kuitenkin täysi huti. Kela-kortista ei voi päätellä kenenkään avuntarvetta: sellaisen omistanee paitsi asunnoton Anssi myös Björn Wahlroos.

Kela-kortin hallussapito ei millään tavalla ole todiste henkilön tarpeesta saada ruoka-apua leipäjonoista. Ehkä pikemminkin juuri päinvastoin: Kela-kortin haltijat ovat Suomen sosiaaliturvan piirissä. Heillä voi olla työpaikka tai ainakin oikeus työmarkkinatukeen tai toimeentulotukeen tai muunlaiseen yhteiskunnan tarjoamaan turvaan.

Toki osa kela-kortin haltijoistakin voi aidosti olla hätäavun tarpeessa. Mutta paljon todennäköisemmin sellaisen tarpeessa ovat kela-kortittomat ulkomaalaiset, jotka eivät ole Suomen sosiaaliturvan piirissä. Esimerkiksi turvapaikanhakijat, kerjäläiset tai matalapalkka-aloilla työskentelevät virolaiset. Tai niin sanotut paperittomat henkilöt, jotka maastakarkotuksen pelossa eivät uskalla ollenkaan ottaa yhteyttä viranomaisiin tai asettua asumaan virallisesti mihinkään Suomessa.

Väitänkö siis, etteivät ulkomaalaiset voi syyllistyä väärinkäytöksiin leipä- tai vaatejonoissa? Toki voivat. Eikö Hursti saa sitten estää ulkomaalaisten väärinkäytöksiä? Toki saa.

Hursti hehkuttaa leipäjonojen lyhentyneen heti tuhannella asiakkaalla. Mutta onko se jokin saavutus? Jonoista tuskin jäivät pois apua tarvitsemattomat, sillä avuntarvetta ei millään tavalla tutkita. Jonoista jäivät pois kela-korttia vailla olevat asiakkaat, joiden joukosta löytyvät kaiken todennäköisyyden mukaan eniten vapaaehtoista apua tarvitsevat, koska viranomaisilta ei apua heru.

Kela-korttipakkoa voisi jossain määrin ymmärtää, jos sillä voitaisiin selvittää avuntarvetta ja/tai mikäli korttipakko olisi ainoa mahdollisuus puuttua väärinkäytöksiin. Korttipakko ei kuitenkaan täytä kumpaakaan ehtoa.

Mahdollisten väärinkäytösten torjumisen voisi varsin vaivattomasti hoitaa rajoittamalla käytettyjen vaatekappaleiden ottamista esimerkiksi vain pariin vaatekappaleeseen per henkilö. Väärinkäytösten torjumiseen on niin yksinkertaisia keinoja, ettei Hursti järjestöineen liene edes tullut niitä ajatelleeksi.

Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies.