Median seuraaminen sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, on tuntunut aika ajoin absurdilta. Uutiset siviilien murhista, sotarikoksista ja ydinaseilla uhkailuista ovat tuntuneet siltä kuin vuosikymmenten takaiset alitajuiset pelot ja uhkakuvat olisivat käyneet viimeinkin toteen.

Melkein yhtä absurdia on ollut seurata keskusteluilmapiirin muutosta. Sota ja Nato-jäsenyys tuntuvat nostaneen suomalaisissa esiin pitkään muhineita ennakkoluuloja, jotka ovat siirtyneet hätkähdyttävän nopeasti julkisen keskustelun lähtökohdiksi ja taustaoletuksiksi.

On tuntunut kummallista lukea esimerkiksi artikkelia, jossa venäläisen kulttuurin professori vakuuttelee, että venäjän kielen osaamiselle on Suomessa edelleen tarvetta. Aivan kuin olisi ihan normaalia ajatella, että Venäjän hyökkäyksen seurauksena kaikki venäläinen, kieltä ja kulttuuria myöten, on pannassa.

Toinen esimerkki ovat jutut, joissa sivareilta ja pasifisteilta on kyselty, vieläkö he ovat sivareita ja pasifisteja. Oletuksena on ilmeisesti se, että sota on osoitus pasifismin epäonnistumisesta. Vaikka yhtä hyvin voisi ajatella, että sota nimenomaan osoittaa pasifismin tarpeellisuuden.

Kun Suomen Nato-jäsenyyden ratifiointi viime viikolla alkoi varmistua, uutisointi rauhanliikkeestä muuttui vielä piirun verran omituisemmaksi.

Yle kävi Pasilan Rauhanasemalla kuulostelemassa rauhanliikkeen tuntoja. Pitkään rauhanliikettä seuranneena yllätyin melkoisesti, kun tiistain kuuden uutisissa kerrottiin, että ”suomalainen rauhanliike haluaa alkaa rakentaa rauhaa maailmaan Naton kautta”. 

Jutussa haastateltiin pitkän linjan rauhanaktivisteja Laura Lodeniusta ja Arja Alhoa. Heidän kommenttinsa olivat sellaisia kuin voi Nato-kriittisten järjestöjen suusta kuvitellakin kuulevansa: Natosta huolimatta rauhanliike tekee edelleen työtään, ajaa ydinaseettomuutta ja toivoo, että Suomi säilyttää roolinsa rauhanrakentajana.

Toimittajan loppukaneetti kuitenkin kuului: ”Rauhanaseman viesti kuulostaa melkein siltä, että vasta nyt Naton myötä maailma pelastuu.” 

Jutun verkkoversiosta käy ilmi, että haastateltavilta oli kysytty myös, onko ok olla rauhanaktivisti Nato-maassa. 

Helsingin Sanomat jatkoi samaa linjaa perjantaina kysymällä Lodeniukselta, miten rauhanaktivisti aikoo juhlia Suomen Nato-jäsenyyttä. 

Kysymykset ovat omituisia. Rauhanjärjestöiltä olisi voinut kysyä tarkemmin vaikkapa, mihin konkreettisiin asioihin ne haluavat Suomen Nato-politiikassa vaikuttaa ja miten. Sen sijaan rauhanliike nostettiinkin esiin jonkinlaisena huvittavana kuriositeettina, jolle voi vähän vinoillakin. 

Ajattelivatko mediatalot, että kun Suomi liittyy Natoon, rauhanliikkeen on aika lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että taistelu (mistä?) on nyt hävitty? Vai oliko ajatuksena ehkä se, että nyt, kun Suomi on liittynyt sotilasliittoon ”yksimielisesti”, ei ole enää sopivaa olla muuta mieltä eikä varsinkaan ajaa rauhanaatetta?

Edes kevyen uutisjutun kärkenä ei pitäisi olla se, että Nato-maassa ”saa” edelleen olla rauhanaktivisti. Se nimittäin on demokratiassa itsestään selvää. On pelottavaa, jos sodan ja Suomen Nato-jäsenyyden seuraus on se, että julkisen keskustelun lähtökohdat naulataan paikoilleen jo ennalta. Ajatus siitä, että kaikki suomalaiset ovat turvallisuuspolitiikasta tasan samaa mieltä kun tuo mieleen lähinnä 1930-luvun.

Se, että rauhanliikettä ylipäätään haastatellaan, osoittaa toki, että Suomessa kuullaan kyllä edelleen poikkeavia ääniä. Toivottavasti se linja pysyy jatkossakin.

Kirjoittaja on Maailma.netin päätoimittaja.