Valokuva Hufvudstadsbladetin kannessa kiinnitti huomioni marraskuun alussa, kun olin hakemassa kahvia kioskilta. Vilkaisin kantta tarkemmin ja huomasin, että kuvassa oli tyttäreni Amaale Antonia Atarah. Hänet on valittu päärooliin Ronja Ryövärintytär -näytelmään, jota esitetään ensi vuonna Svenska teaternissa.

Kun tuijotin valokuvaa suu auki, mieleeni tuli aika, jolloin saavuin Suomeen ensimmäistä kertaa Ghanasta. Nykyinen pääministeri Sanna Marin (sd) ei ollut vielä edes syntynyt.

Elettiin vuotta 1983. Noihin aikoihin Helsingin keskustassa ei nähnyt yhtään toista afrikkalaista kilometrin säteellä.

Kun muutin Tampereelle aloittaakseni yliopisto-opinnot, ainoat satunnaiset afrikkalaiset, joihin törmäsin, olivat namibialaisia opiskelijoita, jotka opiskelivat Suomen hallituksen stipendillä. Vuonna 1985 Suomea verrattiin epäimartelevasti Albaniaan, sillä näissä kahdessa maassa oli vähiten maahanmuuttajia koko Euroopassa. 

Tätä taustaa vasten mieleeni ei ollut juolahtanut, että kulttuurien kohtaamisesta syntynyt tyttäreni esiintyisi jonakin päivänä isolla lavalla suomalaisen yleisön edessä. 

Nyt on kuitenkin selvää, että Suomen yhteiskunnallinen maisema on alkanut muuttua, ehkä jopa peruuttamattomasti. Maahanmuuttajataustaiset bussi- ja taksikuskit ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Ehkä muutamia maaseudun yhteisöjä lukuun ottamatta koulujen kaikilla luokka-asteilla on eritaustaisia lapsia.

Kun kävelen kaduilla, pienet suomalaiset eivät enää edes huomaa minua. Aiemmin he osoittivat minua peloissaan sormella ja sanoivat: ”Äiti kato, onko toi neekeri?” Tampereen rautatieasemalla eräs lapsi käveli luokseni ja kysyi minulta erittäin kohteliaasti: ”Oletko sinä neekeri?”

Meneillään on jopa semanttinen vallankumous sen suhteen, miten maahanmuuttajat määritellään. Silloin meidät määriteltiin virallisesti ulkomaalaisiksi, ei maahanmuuttajiksi.

Nämä muutokset sekä se, että ensimmäisen polven maahanmuuttajien lapset ovat pääsemässä mukaan suomalaiseen kulttuuriteollisuuteen, ovat merkkejä siitä, että monikulttuurisuuden tuuli on puhaltamassa Suomen läpi. Kun iloitsin tyttäreni mahdollisuudesta päästä mukaan suomalaiseen kulttuurimaailmaan, iloitsin myös muiden erilaisista kulttuuritaustoista olevien nuorten ihmisten puolesta. He ovat kamppailleet ja saaneet jalansijaa suomalaisessa kulttuurielämässä esimerkiksi urheilijoina, muusikoina ja tanssijoina. 

Heitä on kuitenkin yhä vähän. Historiaa pitääkin yhä puntaroida, jotta virkistävän muutosprosessin merkityksen voisi todella ymmärtää. Monikulttuurisuuden hyväksyminen on ollut Suomessa vaikeaa, ja se aiheuttaa yhä vastarintaa sekä tavallisten ihmisten keskuudessa että virallisella tasolla.

Siitä, kun virkavallan edustajia saattoi nähdä seuraamassa ulkomaalaistaustaisten edustamien järjestöjen kokouksia, ei ole vielä kovin kauan aikaa. Aikoinaan laki myös kielsi ulkomaalaisilta vapaaehtoisjärjestöjen hallituspaikat. Itse olin perustamassa kahden suomalaisen ystäväni kanssa Suomi–Ghana-seuraa vuonna 1985. Vain suomalaiset saivat olla hallituksessa, minä en, koska olin ulkomaalainen.

Nämä naurettavuudet ovat toki sittemmin muuttuneet vastaamaan uutta todellisuutta. Vastarintaa maahanmuuttajia kohtaan on silti ollut siitä lähtien, kun ensimmäiset somalialaiset pakolaiset saapuivat tänne 1990-luvulla. Sitä edeltävä pakolaissukupolvi, kuten vietnamilaiset ja chileläiset, eivät saaneet kovinkaan paljon huomiota. 

Vuosien varrella maahanmuuttajien saapuminen Suomeen on luonut vastarintaa, joka ei ole missään suhteessa siihen, minkä verran tässä maassa on maahanmuuttajia. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2021 ulkomaalaissyntyisiä oli Suomessa 296 000. Se on vähän verrattuna Ruotsiin, jossa vastaava luku on 1,3 miljoonaa, 14 prosenttia Ruotsin väestöstä.

Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole koskaan ollut liberaalia, ja se on kiristynyt vuosien varrella. Minä sain viisumin lentokentälle saapuessani Suomen Accran konsulaatin kirjeen ja yliopiston hyväksymiskirjeen pohjalta. Sitä ylellisyyttä ulkomaalaisilla opiskelijoilla ei ole enää pitkään aikaan ollut. Nyt ghanalaisten opiskelijoiden pitää matkustaa Nigerian pääkaupunkiin Abujaan viisumihaastattelua varten ja osoittaa, että heillä on yli 6 000 euroa tilillään ennen kuin he saavat opiskeluluvan. Tämä tietenkin rajoittaa niiden ihmisten määrää, jotka pääsevät tänne opiskelemaan, harvoja varakkaita lukuun ottamatta.

Maahanmuutosta on tullut keskeinen osa sisäpoliittista debattia, ja se on antanut vauhtia myös perussuomalaisille – nationalistiselle oikeistopuolueelle, jonka tärkein poliittinen teema liittyy maahanmuuttoon. Maahanmuuttovastaisuudella on rakennettu kokonaisia poliittisia uria. 

Maahanmuuttoa vastustavilla on yleensä standardilähestymistapa osoittaa paheksuntansa. He joko ottavat esiin kasvavan rikollisuuden tai kyseenalaistavat veronmaksajien rahojen käytön maahanmuuttajiin syntyperäisten suomalaisten sijaan. 

Se on kuitenkin lyhytnäköinen, kaupallinen näkökulma. Se, mitä ei tunnusteta, on, että maahanmuuttajat maustavat suomalaisen kulttuurin tylsää homogeenisyyttä. Kun saavuin tänne ensimmäistä kertaa, Suomessa ei yksinkertaisesti ollut niitä kebab- ja pizzapaikkoja, joita täällä on nyt.

Sitä paitsi tuottaa ylimääräistä iloa nähdä eritaustaisia ihmisiä elokuvissa ja teatterissa esiintymässä kotimaisella kielellä.

Kirjoittaja on ghanalaistaustainen freelance-toimittaja.

Suomennos: Teija Laakso