Artikkeli on julkaistu alun perin Maailman Kuvalehden numerossa 12/2015. Tilaa lehti täältä.

Viime viikkoina on uutisoitu toivoa herättäneistä neuvotteluista Syyrian sodan päättämiseksi. Syyrian naapurimaat ja suurvallat ovat tavanneet Wienissä. Tärkeänä on nähty eritoten Venäjän osallistuminen neuvotteluihin.

Kaikki tietävät Syyrian sodasta. Harva kuitenkaan muistaa, että myös rauhanneuvotteluja on viritelty lähes koko sodan ajan. Rauhaa ovat yrittäneet vuodesta 2011 alkaen niin Arabiliitto, YK kuin nyt tärkeänä pidetty Venäjä.

Neuvottelu toisensa jälkeen on päätynyt tuloksettomana. Suurimmissa neuvotteluissa hallituksen ja opposition edustajia ei edes saatu samaan keskustelupöytään. YK:n asettama rauhanvälittäjä pomppi huoneesta toiseen. Rauhansopimusta ei tietenkään tullut.

Toiveikkuudesta huolimatta myös meneillään olevat neuvottelut tulevat epäonnistumaan. Neuvotteluosapuolet eivät luota toisiinsa. Naapurimailla ja suurvalloilla on kaikilla omat intressinsä.

Yhteisestä julkilausumasta huolimatta osapuolet eivät ole samaa mieltä muusta kuin Syyrian yhtenäisyyden vaalimisesta. Edes pääsyyllisen, presidentti Bashar al-Assadin jatkosta ei päästä yhteisymmärrykseen.

On ironista, että juuri se, mistä ulkovallat ovat samaa mieltä – vaatimus Syyrian yhtenäisyydestä – tulee romuttamaan toiveet rauhasta.

"Ulkovaltojen vaatimus Syyrian yhtenäisenä pitämisestä ei edistä rauhaa vaan pitkittää sotaa."

Syyriaa hallitsi rautaisin ottein vuosikymmenien ajan aleviittivähemmistöön kuuluva al-Assadin perhe. Sunniarabit ovat maan ehdoton enemmistö, mutta heillä ei ollut sananvaltaa maan johdossa. Kurdivähemmistöltä oli riistetty jopa kansalaisuus.

Asetelma on muuttunut ratkaisevasti. Nyt kullakin väestöryhmällä on omat vahvat tukialueensa. Mikä tahansa rauhansopimus muuttaisi vanhat valtasuhteet, johon entiset vallanpitäjät eivät suostu. Entiset alistetut eivät myöskään suostu entiseen asemaansa. Enemmistönä olevat sunniarabit eivät ole myöskään osoittaneet kiinnostusta vallanjakoon.

Ulkovaltojen vaatimus Syyrian yhtenäisenä pitämisestä ei edistä rauhaa vaan pitkittää sotaa. Koska eri väestöryhmillä ei ole luottamusta toisiinsa, ne yrittävät nujertaa toisensa. Käytännössä mikään taho ei tule voittamaan.

Jos maan eri osien annettaisiin irtaantua toisistaan, niin kuin on käytännössä jo tapahtunut, kukin suurimmista muodostaisi oman alueensa. Riittävän itsenäisyytensä turvaamisen jälkeen ne voisivat olla valmiita myös yhteistyöhön osana löyhää liittovaltiota.

Myös naapurimaassa Irakissa ulkovaltojen vaatimus maan pysymisestä yhtenäisenä on aiheuttanut loputtoman konfliktin jo 1990-luvun alusta.

Vaatimus yhtenäisyydestä ei ole pitänyt väestöryhmiä yhdessä, vaan maassa on tapahtunut etnisiä puhdistuksia.

Sota pitkittyy, sil­lä keskinäistä luottamusta ei ole. Ulkovallat eivät salli ryhmien erota, eikä mikään ryhmä voi lopullisesti nujertaa muita. mikään ryhmä voi lopullisesti nujertaa muita.