Artikkeli on julkaistu alun perin Pax-lehden numerossa 2/2018.

Puolen miljoonan ihmisen arvellaan menettäneen henkensä, ja noin puolet Syyrian yli kahdestakymmenestä miljoonasta asukkaasta on joutunut lähtemään kodeistaan evakkotielle, heistä puolet kotimaan rajojen ulkopuolelle. Syyrialaisia asuu pakolaisleireillä Turkissa, Libanonissa ja Jordaniassa, mutta monet ovat myös pyrkineet turvallisempiin oloihin Eurooppaan. Vastassa on yhä tiukemmin vartioitu ”Euroopan linnoitus”.

Syyrian sota alkoi rauhanomaisina protesteina presidentti Bashar al-Assadin diktatuuria ja uusliberalistista talouspolitiikkaa vastaan. Toissa vuonna maanpaossa kuollut syyrialainen filosofi ja eurooppalaisen valistuksen tuntija Sadiq Jalal al-Azm vertasi kotimaansa tapahtumia Unkarin kansannousun alkuun syksyllä 1956.

Kuten Unkarissa, myös Syyriassa liikehdintä paisui lähes spontaanisti hallituksen vastattua mielenosoituksiin avoimella väkivallalla. Kansannoususta kehkeytyi vallankumous.

Siellä, missä hallituksen valta romahti sen korvasivat uudet hallintoelimet, jotka pyrkivät pitämään yhteiskunnan käynnissä. Budapestin työläisneuvostoa vastasivat lukemattomat paikalliset koordinointikomiteat hallituksen vallasta vapautuneilla alueilla eri puolilla Syyriaa.

Unkarin kansannousu ja Syyrian sodan alku liittyivät molemmat laajempiin alueellisiin tapahtumiin, Unkarissa Stalinin kuoleman jälkeiseen liikehdintään itäblokin maissa ja Syyriassa kansannousuihin muissa arabimaissa. Väkijoukot vaativat demokratiaa ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta Tunisiassa, Egyptissä, Bahrainissa, Jemenissä ja Libyassa. Koko arabimaailma näytti tulleen kumouksen kynnykselle.

Vallankumous ja vastavallankumous

Vuosikymmenen edetessä on käynyt ilmeiseksi, että vastavallankumous on ainakin tilapäisesti onnistunut torjumaan radikaalien muutosten uhan hallitsevan luokan vallalle. Egyptissä on palattu sotilaiden komentoon ja Libya on kaaoksessa. Bahrainissa Saudi-Arabia palautti hallitusvallan raa’alla aseellisella väliintulolla, Jemenissä se käy parhaillaan tuhoisaa sotaa vihollisiaan vastaan. Palestiinalaisalueiden miehitys jatkuu, ja Israel ampuu rauhallisia mielenosoittajia tappamistarkoituksessa Gazan rajalla. 

Syyriassa vallankumous kohtasi kaksi äärimmäisen väkivaltaista vastavallankumousta: Assadin dynastian ja hallitsevan Ba’ath-puolueen diktatuurin ja toisaalta islamilaisen jihadismin, joka osittain onnistui kaappaamaan kansannousun palvelemaan omia takapajuisia tarkoituksiaan. Myöhemmin mukaan tuli myös fanaattisin jihadistiryhmä Isis (arabiaksi Da’esh), joka laajensi aluettaan Irakista Syyriaan ja perusti ”kalifaattinsa” pääkaupungin Raqqaan.

Daesh näyttää ainakin toistaiseksi voitetulta, minkä sinetöi Raqqan vapauttaminen viime syksynä amerikkalaisten ilmapommitusten ja syyrialaisten kurdijoukkojen yhteistoiminnan tuloksena. Kaupunki tuhoutui lähes täysin pommituksissa, joissa kuoli suuri määrä siviilejä. Raqqa vapautettiin Daeshin painajaismaisesta tyranniasta kovalla hinnalla. Yleisradion toimittajan Antti Kurosen tuore dokumenttielokuva antaa šokeeraavan kuvan siitä, millaista oli Daeshin barbaarinen komento, ja miltä rauniokaupunki Raqqa nykyisin näyttää.

Ulkopuolisten sotaa ja mutkikkaita liittosuhteita

Syyrian sota on ennen kaikkea sotaa, jota muut maat ja niiden tukemat aseelliset ryhmät käyvät syyrialaisilla. Iran, Venäjä, Turkki, Yhdysvallat, Israel, Saudi-Arabia ja Qatar ovat suoraan tai epäsuorasti mukana taisteluissa kukin puolustamassa omia intressejään. Iran aseistaa myös Libanonin Hizbullah-järjestön taistelijoita, jotka pönkittävät Assadin hallitusta Syyriassa, sen lisäksi, että se on lähettänyt maahan omia kaartilaisiaan.

Sodan ihmisuhreista suurin osa, joidenkin arvioiden mukaan yli 80 prosenttia, on menehtynyt pommituksissa, jotka hallitus ja sitä tukeva Venäjä ovat kohdistaneet opposition hallitsemiin kaupunkeihin. Hallitus on käyttänyt myös taistelukaasuja. Tavanomaisista aseista erityisen pirullisia ovat olleet helikoptereista pudotettavat tynnyripommit.

Lukuisten ulkopuolisten väliintuloista huolimatta Syyriaan ei ole muodostunut sellaista kahden liittoutuman vastakkainasettelua, joka laukaisi ensimmäisen ja toisen maailmansodan. Liittoutumat eivät ole loksahtaneet paikoilleen: ei ole keskusvaltoja eikä ympärysvaltoja tai akselivaltoja ja liittoutuneita niin kuin viime vuosisadan suursodissa.

Sodan ihmisuhreista suurin osa, joidenkin arvioiden mukaan yli 80 prosenttia, on menehtynyt pommituksissa, jotka hallitus ja sitä tukeva Venäjä ovat kohdistaneet opposition hallitsemiin kaupunkeihin.

Liittoutumien mutkikkuutta Syyriassa kuvaa se, että Yhdysvallat on kaikkein vahvimmin sitoutunut sotilaallisen yhteistyöhön Pohjois-Syyrian kurdijoukkojen kanssa, samojen joukkojen, joita Turkki pitää päävastustajinaan. Syyrian Kurdien johtaman Demokraattisen liittopuolueen PYD:n aseelliset taistelijat ovat joidenkin arabi- ja assyrialaisryhmien kanssa muodostaneet Syyrian demokraattiset voimat nimisen – yhteisrintaman, joka amerikkalaisten ilmapommitusten tuella karkotti Daeshin Pohjois-Syyriasta. Amerikkalaiset ovat liittoutuneet kurdien kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että nämä ovat Syyrian sodan motivoiduimpia taistelijoita.

PYD on tosiasiassa Turkissa toimivan Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n syyrialainen sisarpuolue, ja Yhdysvallat luokittelee PKK:n terrorijärjestöksi Nato-liittolaisensa Turkin toiveiden mukaisesti. Aikoinaan PKK oli niin sanottu marxilais-leniniläinen puolue. Turkkilaisessa vankilassa istuva PKK:n johtaja Abdullah Öcalan on sittemmin tehnyt aatteellisen kääntymisen, ja puolue kannattaa nyt perustason demokratiaan nojaavaa käsitystä hyvästä yhteiskunnasta. Stalinistisesta toukasta olisi näin kuoriutunut vapaudenhenkinen perhonen. 

Turkin suurin painajainen Syyrian sodassa on se, että Pohjois-Syyriaan muodostuisi pysyvästi kurdien hallitsema autonominen vyöhyke. PYD liittolaisineen on jo edennyt varsin pitkälle tällä tiellä. Se on perustanut Pohjois-Syyrian demokraattiseksi federaatioksi nimetyn alueen Turkin vastaiselle rajalle.

Assadin hallitus puolestaan on taktisista syistä antanut kurdijärjestölle vapaat kädet toimia Pohjois-Syyriassa. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että Assad koskaan tulisi tunnustamaan kurdien kansallisia oikeuksia ja hyväksymään arabeista ja kurdeista koostuvan Syyrian liittovaltion.  

Nato-jäsenyydestään huolimatta Turkki on myös luonut hyvät suhteet Venäjään, joka Iranin lisäksi on Assadin hallituksen tärkein tukija. On varsin mahdollista, että ilman Venäjän ja Iranin väliintuloa Assad olisi kaatunut. Myös Turkki ja Iran tulevat keskenään toimeen Syyriassa erisuuntaisista intresseistään huolimatta.

Iran Israelin ”mörkönä”

Kirjoittaessani näitä rivejä presidentti Trump on juuri ilmoittanut, että Yhdysvallat eroaa kansainvälisestä sopimuksesta, jonka tavoitteena on estää Irania kehittämästä ydinasetta. Sopimus kuului Trumpin edeltäjän Barack Obaman aikaansaannoksiin.

Vuorokausi Trumpin ilmoituksen jälkeen iranilaiset ja israelilaiset tulittivat toisiaan rajummin kuin kertaakaan aikaisemmin Syyrian sodan aikana. Iran laukaisi ohjuksia Israelin miehittämälle Golanin ylängölle, mihin Israel vastasi ankarilla iskuilla Iranin sotilaskohteisiin Syyriassa. Israel on vakuuttanut estävänsä voimatoimin Iranin hankkeet perustaa pysyviä tukikohtia Syyriaan.

Israel on samalla ollut toistuvassa keskusteluyhteydessä Venäjään, Assadin hallituksen ja Iranin pääliittolaiseen. Pääministeri Netanyahu ja presidentti Putin näyttävät tulevan mainiosti toimeen tapaamisissaan. Ilmeisenä tarkoituksena on koordinoida sotatoimet niin, ettei Israelin ja venäläisten yhteenottoa pääse vahingossa syntymään.

Syyrian ilmatila on nyt jo vuosien ajan ollut venäläisten ja amerikkalaisten valvonnassa, eikä Venäjä ole tehnyt suurta numeroa siitä, että Israel on aika ajoin tulittanut iranilaisia Syyriassa. Horošo ja Beseder, ovat Putin ja Netanyahu voineet todeta tapaamisissaan.

Assadin hallitusta tukee myös Egyptin uusi sotilasdiktaattori Ahmed Fattah el-Sisi kuten myös Irakin shiia-johtoinen hallitus, joka tuli valtaan, kun Yhdysvallat hyökkäsi maahan vuonna 2003 ja kaatoi Saddam Husseinin hallituksen. Hyökkäyksen tarkoituksena oli pönkittää Yhdysvaltojen geopoliittista asemaa Lähi-idässä, mutta se vahvistikin vihollismaata Irania. Nyt Yhdysvallat ja Iran kontrolloivat Irakia eräänlaisena joint venture – yrityksenä.

Syyriasta käytävä geopoliittinen saaliinjako on äärimmäisen kyynistä ja tuhoisaa. Se saattaa johtaa myös suurempaan aseelliseen selkkaukseen, jos asioiden hallinta pääsee maassa hääräävien valtioiden käsistä. Toistaiseksi Syyrian raa’asta vastavallankumouksesta ovat kuitenkin maksaneet kovimman hinnan syyrialaiset itse.