Artikkeli on julkaistu alun perin Kirkon Ulkomaanavun sivuilla.

Keskellä Taclobanin kaupunkia on paikka, johon taifuunin nostattama aalto heitti ison rahtilaivan. Laiva rysähti suoraan slummitalojen päälle.

Ajamme filippiiniläisen kumppanijärjestömme kollegan Edward Santosin kanssa katsomaan tätä maailmanlopun näkyä.

Laiva seisoo keskellä valtavaa lauta- ja kattopeltikasaa. Keulan alla näkyvät pienen, keltaiseksi maalatun kivitalon rauniot. Näky vetää sanattomaksi.

Mutta jalkakäytävälle, ihan laivan lähelle, on jo pystytetty lihanmyyntikoju.

Ihailen filippiiniläisten sitkeyttä. Kaupunki on tuhoutunut, mutta ihmiset jaksavat aloittaa kaiken uudelleen. He pesevät lapsensa puhtaiksi ja nostavat päänsä pystyyn. Seisoskelemme kadulla laivan vieressä ja odotamme, että kuvaaja saa työnsä tehtyä.

"En usko, että valtio koskaan auttaa kotinsa menettäneitä ihmisiä. Hallitus on kyllä luvannut, mutta se on luvannut tyhjää ennenkin. Siksi ihmiset ovat vihaisia. On totta, että filippiiniläiset ovat sitkeitä, mutta heillä ei ole muuta mahdollisuutta", Edward sanoo.

"Meillä tapahtuu joka vuosi jokin luonnonkatastrofi. Arvioiden mukaan ne jatkossa vain pahenevat ilmastonmuutoksen takia. Uskon tähän arvioon. Jokaisen katastrofin jälkeen saamme hätäapua, mutta siinä kaikki. Lupaukset unohtuvat, kunnes tulee taas uusi katastrofi ja kaikki alkaa alusta."

Köyhin kärsii eniten

Lempeä ja aurinkoinen Edward on turhautunut. Edelliset päivät olen kiertänyt hänen kanssaan maaseudun kylissä. Veimme paikallisille rekka-autolasteittain ruoka- ja muuta apua. Olemme myös tutkineet taifuuni Haiyanin rikkomien koulurakennusten tilannetta.

Olen haastatellut kotinsa menettäneitä ihmisiä rakennusjätekasojen keskellä ja pyytänyt anteeksi, kun kysymykseni nostavat muistoja, jotka saavat heidät itkemään.

Supertaifuunista on kulunut kuukausi, eikä pahimmilla tuhoalueilla jälleenrakennus ole alkanut vielä lainkaan. Täällä kaikesta paljastuu, että taifuunin tuhoista kaikkein eniten kärsivät köyhät.

Heistä yksi on Elma, laudoista, kattopellin paloista ja suojamuovista kyhätyssä suojassa asuva nainen. Koko loppuelämänsä hän joutuu suremaan sitä, ettei pystynyt pelastamaan vanhempiaan, kun monta metriä korkea aalto pyyhkäisi pienen Salvacionin saaren ja siellä olevan kalastajakylän yli.

Perhe oli mennyt suojaan vanhempien kivitaloon, joka kuitenkin täyttyi nopeasti vedestä. Heidät pelasti talon päälle kaatunut mangopuu, joka rikkoi katon, ja ihmiset pääsivät uimaan katon kautta ulos.

Elman tytärkin oli hukkumaisillaan, mutta hänet Elma sai vedettyä poninhännästä takaisin veden pinnalle. Äiti ja tytär roikkuivat kiinni katetun koripallokentän katossa, kunnes vesi alkoi laskea.

Elman kauppa ja hänen miehensä kalastusvene huuhtoutuivat mereen.

"Valtio on suurin katastrofimme"

Voidaanko tällaiset kohtalot estää?

"Nyt pitäisi todella alkaa ehkäistä tuhoja ennalta. Ihmisiä pitää kouluttaa varautumaan katastrofeihin. Järjestömme tekee sitä jo, mutta koko valtion pitäisi osallistua tähän työhön. Ennen kaikkea pitäisi puuttua perusongelmaan, köyhyyteen. Jos ihmiset eivät asuisi meren rannalla pienissä majoissaan, he eivät menettäisi henkeään tai koko omaisuuttaan taifuunin tullessa", Edvard Santos sanoo.

"Tiedätkö, tämän maan hallitus on pitkäkestoinen katastrofimme", hän naurahtaa.

Ilman huumoria täällä ei varmaan jaksaisikaan elää, ajattelen. Ja sanon, että jokaisen poliitikon tai yritysjohtajan, jolla on päätäntävaltaa hiilidioksidin vähentämiseen, pitäisi nähdä rahtilaiva keskellä taclobanilaisten koteja.

Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun tiedottaja.