Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Le Monde diplomatique -aikakauslehden numerossa 1/2013. Tilaa lehti täältä.

Kun hyvät vaihtoehdot on jätetty käyttämättä ja on jo liian myöhäistä, on tehtävä valinta huonon tai vielä huonomman vaihtoehdon välillä.

Jo yhdeksän päivää 11. syyskuuta 2011 tehtyjen iskujen jälkeen presidentti George W. Bush julisti koko maailmalle: "Joko olette meidän puolellamme tai terroristien puolella." Seurasi kaksi sotaa – ensin Afganistanissa ja sitten Irakissa. Kaikki tietävät niiden seuraukset.

Malin kohdalla täytyi taas kerran tehdä kiireellinen päätös kahden epämiellyttävän vaihtoehdon välillä. Kuinka voisi hyväksyä, että maan pohjoista väestöä terrorisoineet aseistetut joukkiot, jotka kannattavat hämärämielistä ideologiaa ja toimintaa, uhkaavat nyt etelän kansoja? Mutta voiko samaan aikaan olla piittaamatta epäilyttävän uuskolonialistisesta tavasta kriminalisoida poliittiset viholliset (Afganistanin talebanit on yhdistetty oopiumin salakuljetukseen, Kolumbian FARC-sissit kaappauksiin ja kokaiinikauppaan) ja käyttää humanitaarisia syitä verukkeena sotilaallisille operaatioille – varsinkin kun ne päättyvät onnettomasti.

Noin puolitoista vuotta Osama Bin Ladenin surmaamisen jälkeen al-Qaidan joukot ovat taas liikkeellä. Talebanit ovat vahvempia kuin koskaan. Kuten Ranskan entinen pääministeri Dominique de Villepin paljastaa: "terrorismin pesäkkeillä – Afganistanissa, Irakissa, Libyassa, Malissa – on taipumus laajentua ja luoda keskinäisiä yhteyksiä, ja yhdistää joukkojaan ja toimintojaan". Siten jokainen länsimaiden sotaretki vaikuttaa itse asiassa hyödyttävän radikaaleimpia jihadisteja, jotka houkuttelevat vihollisiaan loputtomiin konflikteihin. Libyan asevarastot ruokkivat Malin sodan syttymistä, joka puolestaan uhkaa täyttää uudet Afrikan rintamat takavarikoiduilla aseilla ja toimettomilla sotilailla.

"Ranska on aina valmis puolustamaan sellaisten kansojen – kuten Malin – oikeuksia, jotka haluavat elää vapaasti demokratiassa", ilmoitti François Hollande oikeuttaakseen maansa sotilaallista väliintuloa. Näin yliampuva suunnitelma ei voi olla kompastumatta siihen, että ongelmana ei ole niinkään Pohjois-Malin "uudelleenvaltaaminen" vaan alueen turvallisuuden takaaminen – ottaen huomioon myös tuaregien oikeutetut vaatimukset.

Ja tämä on vasta alkua. Seuraavaksi on huolehdittava vaivihkaa solmituista sotilaallisista liitoista ja hajoavista afrikkalaisista valtioista. On tunnustettava, että uusliberalistinen politiikka horjuttaa uskoa valtioon, ajaa maanviljelijät ja sotilaat heitteille ja rohkaisee länsimaalaisia (tai kiinalaisia) yhtiöitä riistämään Afrikan mineraalivaroja. On myös myönnettävä, että kansainvälistä huumekauppaa, asekauppaa ja kaappauksia tapahtuu, koska niitä varten löytyy muitakin kuin afrikkalaisia hankkijoita ja ostajia. Lisäksi on myönnettävä, että puuvillan maailmanmarkkinahinnan romahdus on ajanut Malin maanviljelijät vararikkoon ja ilmaston lämpeneminen lisää Sahelin kuivuutta.

Tällainen eri tekijöiden läpi käyminen – edes pintapuolinen – ei näinä aikoina kiinnosta juuri ketään. Voikin odottaa, että Malin "vapauttaminen" ulkomaalaisten sotilaiden avulla jättää konfliktin syyt käsittelemättä ja johtaa uusiin. Voidaan jo veikata, että edessä on uusi valinta – sen jälkeen kun olemme saaneet kuulla, että vaihtoehtoja ei enää ole.

Suomennos Outi Koskela. Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen johtaja.