Ilmastomuutos ei kohtele maailman maita yhtäläisesti. Kaikkein heikoimmassa asemassa ovat kehitysmaat, joista moni sijaitsee luonnonmaantieteellisesti herkillä aluilla ja joilla ei ole riittävää tekniikkaa ja taloudellisia resursseja kohdata ilmastomuutoksen aiheuttamia haittavaikutuksia. Myöskään ilmastopolitiikka ei täytä tasapuolisuuden kriteereitä

Viikonloppuna järjestetyssä Suomen sosiaalifoorumissa pohdittiin muun muassa ilmastopolitiikkaa. Keskustelutilaisuuden ilmastosta ja oikeudenmukaisuudesta olivat järjestäneet Maan ystävät, Luonto-Liitto, Vihreät nuoret ja opiskelijat sekä Suomen YK-liitto.

Ilmastomuutos ei kohtele maailman maita yhtäläisesti. Kaikkein heikoimmassa asemassa ovat kehitysmaat, joista moni sijaitsee luonnonmaantieteellisesti herkillä aluilla ja joilla ei ole riittävää tekniikkaa ja taloudellisia resursseja kohdata ilmastomuutoksen haittavaikutuksia.

Myöskään ilmastopolitiikka ei täytä tasapuolisuuden kriteereitä. Ilmastoneuvotteluissa väännetään yhä kättä teollisuusmaiden ja kehitysmaiden rooleista ja velvollisuuksista ilmastomuutoksessa. Yhdysvallat on jo ilmoittanut, ettei se aio ratifioida Kioton pöytäkirjaa. Vastavuoroisesti monet kehitysmaat eivät suostu hyväksymään sopimusta ilman USA:n mukanaoloa. ”Keskustelu ilmasta, ilmastomuutoksesta ja oikeudenmukaisuudesta on akuutimpi kuin koskaan, sillä Kioton pöytäkirjan voimaan astuminen on lähellä”, totesi tutkija Harri Lammi aloituspuheenvuorossaan. Hänen mukaansa ilmastokysymyksissä on mukana sama teollisuus-kehitysmaiden välinen dualismi kuin muissakin kehityskysymyksissä. ”Ilmasto-oikeudenmukaisuutta ei voida tarkastella omana osionaan, vaan köyhyydestä ja nälästä puhuttaessa on pohdittava myös ilmastokysymyksiä.”

Lammin mukaan oikeudenmukaisuus-näkökulmaa käytetään oikeutuksena velvollisuuksista luistamiseen niin teollisuusmaissa kuin kehitysmaissakin. Kehitysmaiden kanta on ymmärrettävissä, sillä teollisuusmaat tuottavat noin 2/3 maailman hiilidioksidipäästöistä vaikka niissä asuva väestömäärä onkin vain noin ¼ koko maailman väkiluvusta. Vastuu ilmastomuutoksen aiheuttamisesta on siis jakautunut erittäin epäoikeudenmukaisesti, samoin ilmastomuutoksen seuraukset, jotka rasittavat eniten köyhiä kehitysmaita.

Päästöille hintalappu

Kioton pöytäkirjan hyväksymisen jälkeen myös Suomi joutuu kovien haasteiden eteen. ”Suomalaisille päästöille on pöytäkirjassa asetettu 1,7 vuositonnin päästöraja. Nykyiset päästöt ovat kuitenkin 12 tonnia vuodessa. Pääseminen uuteen rajaan vaatisi 86 prosentin vähennyksiä päästöissä,” totesi vihreiden kansanedustaja Heidi Hautala, joka peräänkuulutti myös EU:n ympäristöveroa. ”Nyt tarvitaan uutta energiapolitiikkaa, jonka avulla saastuttavat energiaratkaisut karsitaan pois.”

Ilmastoneuvottelujen tärkeä teema on päästökauppa, joka on yksi Kioton pöytäkirjassa täsmennetty keino päästövähennysten saavuttamiseksi. Muita tällaisia joustojärjestelmiä ovat yhteistoimeenpano ja ns. puhtaan kehityksen järjestelmä - joilla maat voivat täydentää kotimaisia toimia. Sopimuksen ratifioinnin jälkeen hiilidioksidipäästöt eivät ole enää ilmaisia, vaan niille on määritelty maailmanmarkkinahinta. Ympäristöministeriön neuvottelevan virkamiehen, Outi Berghällin mukaan hintamekanismit tulevat asettamaan eri energiaratkaisut eriarvoiseen asemaan. ”On mielenkiintoista nähdä mitä tämä tuo tullessaan - ”vallankumouksen” kenties”?

Vaikka Kioton pöytäkirja ei olekaan vielä astunut voimaan on sen vaikutukset Berghällin mielestä jo monin paikoin nähtävissä. Yksi näistä on teknologiasektori. ”Emme voi päästä suuriin laadullisiin vähennyksiin ilman radikaalia muutosta energiantuotannossa” Berghäll sanoi. Tämä vaatii uudenlaisen teknologian kehittelyä ja uusia energiaratkaisuja. Tällä hetkellä mietitään jo kuumeisesti mitä tulle tapahtumaan Kioton sopimuskauden jälkeen vuonna 2013. Tämän pohtimiseen menee Berghällinkin työajasta suurin osa.

Yhteistyötä, sitoutumista ja kumppanuutta

Maan ystävien Oras Tynkkynen piti teollisuus- ja kehitysmaiden päästöjä hyvin erilaisina. Hänen mukaansa suurin osa teollisuusmaiden päästöistä syntyy ylellisyydestä, kehitysmaiden päästöjen ollessa lähinnä tuotosta eloonjäämiskamppailusta. Tynkkysen mielestä oikeus ihmisten tasa-arvoisuudesta pitäisi päteä myös ilmastoon. Hän perään-kuulutti päästökaupan yhdistämistä päästötasoon, joka tarkoittaisi resurssien siirtoa teollisuusmaista kehitysmaihin. Kehitysmailla olisi näin ollen jonkin aikaa oikeus suurempiin päästöihin. ”Tämä olisi ekologisen velan maksua teollisuusmailta kehitysmaille, mitä myös monet kehitysmaat vaativat”.

Tynkkysen mielestä kehitysmaat on petetty liian monta kertaa, minkä takia niiden luottamus horjuu: ”Teollisuusmaiden on sitouduttava sopimuksiin ensin itse ja annettava esimerkkiä. Vasta sitten voidaan vaatia kehitysmailta samanlaisia toimia.” Tähän yhtyivät myös muut puhujat. Toisaalta kehitysmaiden joukossa on hyvin erilaisia ja eritasoisia maita. Berghällin mielestä olisikin hyvä, jos rikkaimmat kehitysmaat saataisiin päästörajoitusten piiriin. ”Vaikka kehitysmaiden päästöt ovatkin vähäpätöisiä suuriin saastuttajiin verrattuna ei rajuinta tavoitetta eli maailman päästökäyrien kääntämistä radikaaliin laskusuuntaan pitkällä tähtäimellä saavuteta, elleivät kehitysmaat ole mukana”. Hänen mukaansa nyt on keskityttävä siihen, että luodaan oikeudenmukaiset neuvotteluprosessit, missä sekä teollisuus- että kehitysmaat voivat tasapuolisesti ottaa osaan yhteiseen päätöksentekoon. Vuoropuhelu, osallistuminen, kumppanuus ja yhteistyö ovat tulevaisuuden työssä avainsanoja.