Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Kepan verkkosivuilla.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n lainaohjelmat ajoivat kehitysmaat 1980-luvulla seuraamaan rahapolitiikkaa, jonka johtotähdeksi nousi rahan ostovoiman heikkenemisen eli inflaatioprosentin taltuttaminen lähelle nollaa. Rikkaat maat omaksuivat saman opin vapaaehtoisesti.

Inflaatiota torjutaan supistamalla julkista kulutusta ja yksityistä luotonantoa muun muassa nostamalla keskuspankin ohjauskorkoa. Kun julkisen ja yksityisen sektorin käytössä on vähemmän resursseja, kasvaa yleensä myös työttömyys.

Jos inflaatiotavoite asetettaisiin maasta riippuen esimerkiksi seitsemään tai 12 prosenttiin, kasvaisi vastaavasti valtioiden pelivara luoda kysyntää ja parantaa työllisyyttä. Tätä ei kuitenkaan sallita, ja yleisin argumentti päätöksen tueksi on Zimbabwe-kortti.

Zimbabwessa toteutettiin 2000-luvun alussa presidentti Mugaben johtama väkivaltainen maakaappaus, jolla pääosin valkoisten viljelijöiden omistamat maatilat siirrettiin muutamassa vuodessa Mugaben Zanu-PF -puolueen kannattajille.

Maataloustuotannon perustaitoja ei kyselty. Seurauksena oli tuotantorakenteen täydellinen romahtaminen.

Mugaben kyvytön hallinto yritti pitää kulutuksensa pyörimässä pitämällä Zimbabwen dollareiden hanat ministeriöissä ja virastoissa auki. Kun tuotantorakenne oli romahtanut, ei kuitenkaan ollut mitään mitä ostaa.

Tästä seurasi kuuluisa hyperinflaatio eli kuluttajahintojen hallitsematon nousu ja valuutan täydellinen romahdus. Tämä Zimbabwen malli on yleistetty Suomessa ja muualla maailmassa yleiseksi varoitussignaaliksi maltillisenkin inflaation vaaroista.

"Monet luulevat, että voisimme saada pysyvästi alhaisemman työttömyyden hyväksymällä pysyvästi korkeamman inflaation. Mutta inflaatio ei ole tasainen, vaan kiihtyvä. Jos se kiihtyy, yhteiskunta romahtaa. Se on sitten Saksan 1920-luku tai Zimbabwe edessä", totesi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja Juhana Vartiainen Aamulehdessä joulukuussa 2012.

Vartiaisen mainitseman 1920-luvun Saksan tapauksessa ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot olivat pakottaneet sodan runteleman maan täysin epärealistisiin sotakorvausehtoihin. Teollisuus oli raunioina ja sota oli niittänyt työvoimaa, mutta ulkomaan valuutassa otettua velkaa oli lyhennettävä kovaa tahtia.

Useat empiiriset vertailevat tutkimukset ovat osoittaneet, että selvästi nykyisiä tavoitteita korkeampi inflaatio ei ole haitaksi pitkän aikavälin talouskasvulle. Erityisen hyvin tämä pätee kehitysmaissa, joissa suhteellisesti suurempi osa talouden resursseista on yleensä hyödyntämättä.

Jostain syystä abstraktit mallinnukset ja Zimbabwe-kortti hakkaavat kuitenkin empiirisen tutkimuksen.

1920-luvun Saksan tai Zimbabwen käyttäminen suoraviivaisena oppina esimerkiksi 2010-luvun Suomessa on niin kaukaista ja älytöntä, että tarpeeksi pitkään toistettuna se alkaa kuulostaa ilmeisesti järkevältä.

Ontuvilla maavertauksilla on kansainvälisissä talouskysymyksissä lisäksi pitkä historia.

EU:n esitettyä rahoitusmarkkinaveroa vastustettiin Suomessa vuonna 2012 usein Ruotsin 1980-luvun verokokeilulla, vaikka verojen mallit poikkesivat täysin toisistaan.

Etelä-Koreaa ja Kiinaa on puolestaan käytetty surutta esimerkkeinä säätelemättömän maailmankaupan ja markkinoiden autuudesta, vaikka molemmat maat ovat teollistuneet määrätietoisen ja valtiovetoisen teollisuuspolitiikan suojissa. Ja niin edelleen.

Jos Zimbabwe-kortin hyväksyy kelpona argumenttina, vain taivas on rajana vastaaville vertauksille. Esimerkiksi kaivosteollisuus ei Zimbabwessa ole luonut hyvinvointia, joten taitaa olla parasta lakkauttaa se muuallakin?

Weimarin Saksaan ja Hitlerin valtaannousuun en taida tässä edes mennä – vaikka silloin pääsisikin vetämään natsikortin.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka seuraa kehitysrahoitusta ja kansainvälisiä rahoituslaitoksia.