Äärimmäisten työolosuhteiden kitkeminen kaipaa lisää panostusta

Maailmanpyörä 4/03

Kansainvälisen työjärjestön ILO: n teknisen avun ohjelmista kaksi paneutuu erityisesti äärimmäisten työolosuhteiden ongelmiin: vuonna 1992 alkanut lapsityövoiman vastainen ohjelma IPEC ja tämän vuosikymmenen alussa käynnistynyt pakkotyön vastainen toimintaohjelma. Näistä IPEC on ILO:n suurin yksittäinen avustusohjelma. Sillä on kolmisenkymmentä rahoittajaa, ja se toimii yli 85 maassa. Pakkotyötä koskeva ohjelma on puolestaan rajussa kasvussa, ja vuodesta 2001 lähtien se on jo ulottunut kaikkiin maanosiin, myös Eurooppaan.

Nykyaikaiset pakkotyön ja orjuuden muodot ovat hitaasti mutta varmasti herättäneet ansaitsemaansa huomiota. Joko työn teettämiseksi tai seksuaalista hyväksikäyttöä varten tapahtuva ihmiskauppa on noussut poliittisen asialistan kärkeen niin kehitys- kuin teollisuusmaissakin. Tosiasioita on joskus vaikea hahmottaa, kuten rikollisuuteen usein liittyvässä varjotaloudessa yleensäkin. Uhanalaisessa asemassa olevien siirtolaisten ja laittomasti maahan muuttavien lisäksi pakkotyötä löytyy myös järjestäytyneellä sektorilla, esimerkiksi maanviljelyksessä sekä matkailu- ja rakennusalalla.

Tietoisuus pakkotyöstä vähäistä

Tilanteen vakavuudesta huolimatta niin kehitys- kuin teollisuusmaissakin tietoisuus pakkotyöhön liittyvistä kysymyksistä on vähäistä. Jotkut Afrikan ja Aasian maat ovat torjuneet ILO:n ehdotukset yhteistyöstä, koska ne pelkäävät maineensa tahriutumista ja siitä mahdollisesti seuraavia kansainvälisiä talous- tai muita pakotteita.

Näin on, vaikka kysymys olisi ensivaiheessa vain ongelman syvyyttä mittaavista tutkimuksista. Tästä syystä pakkotyön kohdalla ei ole ainakaan vielä käytettävissä samanlaisia lukuja kuin lapsityön osalta. ILO: n vuonna 2002 julkaiseman selvityksen mukaan kansainvälisten työnormien vastaisesti työskentelee 245 miljoonaa lasta, joista 170 miljoonaa on hengelle ja terveydelle vaarallisissa töissä. Yhteensä 8 miljoonaa on sellaisissa ehdottomasti tuomittavissa muodoissa kuin prostituutiossa, huumekaupassa tai sotilaallisiin toimiin pakotettuina.

Pakkotyövoiman osalta vastaavia laskelmia tehdään parhaillaan, ja niiden tulokset julkaistaan viimeistään kesään 2005 mennessä. Ongelman luonteesta voidaan kuitenkin liioittelematta sanoa, että pakkotyötä on kaikkialla, eikä sen määrä ole vähentymässä. Poliittinen tahto on puutteellista, eräitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta (kuten Brasilian nykyisen hallituksen laajat orjuuden vastaiset toimintaohjelmat).

Toimet kohdistuvat ongelman oireisiin, eivät syihin

Teollisuusmaiden tilanne antaa aihetta erityiseen huoleen. Ihmiskaupan vastaiset julistukset, ohjelmat ja toimenpiteet ovat kyllä moninkertaistuneet. Mutta ne kohdistuvat ensisijaisesti ongelman oireisiin eivätkä sen perimmäisiin syihin. Teollisuusmaiden työmarkkinoiden tuntuvat rakenteelliset heikkoudet estävät mm. ulkomaisen työvoiman hallitun ja järjestäytyneen käytön tavalla, joka rikastuttaisi monin eri tavoin vanhenemassa olevia yhteiskuntia. Turvaamalla työelämän perusoikeudet ja säädyllinen toimeentulo estettäisiin myös ihmisiä ajautumasta riippuvuuteen ja riiston kohteiksi.

Punaisten varoitusvalojen tulisi jo palaa siirtymätalouksissa. Jotkut totalitaarisesta menneisyydestä tutut pakkotyön muodot eivät ole kadonneet. Uusia painostuksen ja pakottamisen muotoja ilmenee, kun talouksien yksityistämisen kautta säännönmukaisissa oloissa olevan työvoiman kysyntä vähenee. Kollektiivisen maantalouden purkautuminen pakottaa ihmisiä liikkeelle, usein yhä epätoivoisempaan työn ja elannon hakuun.

Pakkotyön vakavuus Aasiassa alkaa olla tunnustettu tosiasia. Ihmiskauppa ja taloudellisten ja rakenteellisten shokkien aiheuttama liikehdintä ja liikkuvuus ovat tuoneet ongelmat yhä enemmän näkyville. Etelä-Aasiassa asuvien etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen asema on erityisen arka. Armeija käyttää edelleen räikeimpiä pakkotyön muotoja Burmassa, rikkoen näin jo vuodelta 1930 peräisin olevaa ILO: n yleissopimusta, jonka päämääränä oli aikoinaan lopettaa pakkotyön käyttö siirtomaissa.

Afrikassa tietoisuus on joidenkin tutkimusten ansiosta lisääntynyt. Esimerkiksi Nigerissä heimopäälliköt on saatu mobilisoiduksi pakkotyön käyttöä vastaan. Lukuisten konfliktien keskellä on tehty lupauksia siitä, että jälleenrakennuksen yhteydessä ryhdytään korjaamaan orjuudesta ja ihmisryöstöistä johtuvia ongelmia. Siirtotyöläisten ja lasten pakottamista työhön tupakka- tai kaakaoviljelmillä esiintyy edelleen. Alan tuottajat ja ammattiliitot ovat ryhtyneet toimiin tällaisen käytännön lopettamiseksi, myös ILO:n tuella.

Perusoikeudet taattava ja työolot saatava inhimillisiksi

Pakkotyötä, ihmiskauppaa tai orjuutta ei lopeteta pelkästään pysäyttämällä toiminta ja vapauttamalla uhrit. Vapautetuilla täytyy olla mahdollisuus toimeentuloon, joko työpaikan tai oman yritteliäisyyden kautta. Työllisyys- ja elinkeinopolitiikalla on siis tärkeä osa ratkaisuja etsittäessä.

Jos alaikäinen tyttö tai nainen vailla toimeentuloa ainoastaan otetaan pois työstä, johon hänet on pakotettu, ja jätetään kadulle, ongelmaa ei ratkaista. Se vain siirtyy paikasta toiseen ja useimmiten pahenee. Siksi pakkotyötä ja lapsityövoimaa koskevat ongelmat on ratkaistava kokonaisvaltaisesti, osana työelämän perusoikeuksien ja inhimillisten työolosuhteiden lujittamista. ILO on kehittämässä yhä enemmän metodeja tätä varten. Mutta niiden käyttöön on koko yhteisön osallistuttava, riittävän tietoisuuden ja poliittisen tahdon pohjalta.

Kari Tapiola

Kirjoittaja työskentelee toimitusjohtajana Kansainvälisessä työjärjestö ILO:ssa, Genevessä