21.5.2005. Tuon päivämäärän Aziza Hossaini muistaa ikuisesti, sillä silloin hän pääsi pitkän prosessin jälkeen kiintiöpakolaisena Suomeen. Matka tuohon hetkeen oli kuitenkin raskas ja varsin traumaattinen.

Hossaini on syntynyt Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa, josta hän joutui sisaruksineen pakenemaan sotaa. Talebanit olivat valloittaneet Kabulin, ja Hossainin vanhemmat menettivät henkensä vuonna 1996.

“Tämä on lapsuuteni traumaattisin muisto, josta en pääse koskaan eroon. Olen kuitenkin opetellut elämään sen kanssa”, Hossaini, 27, sanoo.

Pakomatka sisarusten kanssa pois sodan jaloista suuntautui Pakistaniin, jossa olot olivat huonot ja afganistanilaisia pakolaisia oli paljon: orpolapsille ei ollut terveydenhuoltopalveluita, turvaverkkoa eikä juuri muitakaan mahdollisuuksia.

Matka jatkui Pakistanista Iraniin. Siellä Hossaini pääsi pikkusiskonsa kanssa pakolaisorvoille tarkoitettuun kouluun. Opettajat tosin olivat väkivaltaisia, ja opiskelijoita pahoinpideltiin jatkuvasti.

Punaisen Puolikuun työntekijät rokottivat pakolaisia. He myös kertoivat Hossainille YK:sta, joka voisi auttaa heitä. Nämä länsimaalaiset työntekijät olivat todella huolissaan ja neuvoivat Hossainia hakemaan apua kirjallisesti YK:n toimiston kautta. Se sinetöi Hossainin ja tämän sisarusten pääsyn Suomeen.

Osaavalla tulkkauksella pelastetaan ihmishenkiä

Hossaini päätyi sisaruksineen Savonlinnaan, jossa oli vain vähän kiintiöpakolaisia. Kaikki asiat viranomaisten kanssa hoidettiin tulkin kautta, koska he eivät osanneet suomea.

“Pula tulkeista oli ainainen ongelma. Kun pääsin Suomeen, olin 12-vuotias. Opin suomea ja aloin toimia tulkkina muille, erityisesti perheenjäsenilleni. Isosiskoni kärsi muun muassa pahasta reumasta eikä voinut opiskella suomea samalla tavalla kuin minä. Yläasteikäisenä isosiskoni saattoi soittaa minulle keskellä koulupäivää ja kysyä tulkkausapua. Oli henkisesti ja psyykkisesti rasittavaa kuulla surullisia asioita siskoni elämästä”, Hossaini kertoo.

Tuolloin Hossaini päätti, että hänestä tulee asioimistulkki. Nykyisin hänen työpäivänsä kuluvat enimmäkseen oikeus- ja mielenterveystulkkausten parissa. Hossaini on erikoistumassa oikeustulkiksi.

“Mielenterveystulkkaukset ovat henkisesti hyvin vaativia. Ihmiset avautuvat terapiassa raskaista ja aroista asioista, jotka minä käyn tulkkina läpi kaksi kertaa: kun kuuntelen tulkattavan tarinaa ja kun käännän sen psykologille tai muulle ammattilaiselle. Ja toisin päin”, Hossaini kertoo.

Näissä tilanteissa tulkin täytyy olla erityisen osaava, puolueeton ja neutraali. Mielenterveystulkkauksissa tulkkauksen täytyy olla tarkkaa, koska kyseessä ovat erityisen henkilökohtaiset asiat ja terveys.

“Olen työskennellyt yhden tulkattavan kanssa kahdesti kuukaudessa nyt neljän vuoden ajan. Aluksi hän oli hyvin sairas, syvästi masentunut ja yrittänyt itsemurhaa. Hänen oli vaikeaa tuoda asioita esiin, joten terapiakeskusteluissamme oli pitkiä taukoja ja hiljaisia hetkiä. Tämä lisäsi tulkkaushaasteita. Tulkkauksissa teen kuitenkin aina parhaani. Niin tein tässäkin. Tänä päivänä hän voi todella hyvin, ja hän kertoikin, että olen pelastanut hänen henkensä tulkkaustaidoillani”, Hossaini kertoo.

Avioero ei ole itsestäänselvyys

Tulkin työssään Hossaini on tekemisissä myös parisuhteisiin liittyvien ongelmien kanssa esimerkiksi lakimiestapaamisissa, poliisikuulusteluissa, oikeudessa ja terapeutin tapaamisissa.

Sellaisissa maahanmuuttajaperheissä, joissa uskonto ja patriarkaalinen kulttuuri ovat ykkösasioita, ei välttämättä välitetä Suomen lainsäädännöstä tai esimerkiksi suomalaisesta avioerosta.

“Tietyissä uskonnoissa ja kulttuureissa avioero on miehen antama oikeus. Jos nainen haluaa avioeron, syyksi eivät kelpaa esimerkiksi väkivaltaisuus, pakottaminen seksiin, lasten pahoinpitely tai naisen vapauden rajoittaminen. Suomessa nämä ovat kuitenkin vakavia rikoksia”, Hossaini kertoo.

Vaikka Suomen lain mukaan nainen olisi saanut avioeron, oman yhteisönsä silmissä hän voi edelleen olla naimisissa, mikäli moskeijan imaami ei ole avioeroa myöntänyt.

“Tällainen nainen ei kelpaa kenellekään. Jos hän löytäisikin uuden miehen, pahimmassa tapauksessa hänen entinen aviomiehensä voi surmata hänet sillä oikeutuksella, että edellisen miehen kunniaa on tahrattu ”, Hossaini kertoo.

Tällaiset ihmiset eivät välitä Suomessa saamastaan vankeusrangaistuksesta, koska pitävät ensikertalaisena saamaansa vankeusrangaistusta lyhyenä.

Hossainin mielestä viranomaisten tulisi valvoa moskeijoita ja imaamiksi tulisi päästä vain sellaisten henkilöiden, jotka ovat todistetusti kotoutuneet hyvin ja jakavat suomalaisen yhteiskunnan arvot.

“Imaamit voisivat opiskella Suomessa teologiaa. Näin suhtautuminen avioeroon voisi muuttua ja karmeat väkivallanteot loppua”, Hossaini sanoo.

Aziza-täti hoitaa

Hossaini auttaa muitakin kuin Suomessa asuvia ihmisiä. Hänellä on Afganistanissa neljä sukulaistyttöä, joille hän lähettää säännöllisesti rahaa muun muassa opiskeluun.

“Kävin Afganistanissa vuonna 2007 ja tapasin nämä tytöt. Tajusin, että voisin olla heidän paikallaan. Silloin päätin, että pidän heistä huolta”, Hossaini kertoo.

Pari vuotta myöhemmin Hossaini julkaisi novellin Punaiset pilvet ja sininen taivas, joka kertoo Afganistanin sodasta ja pakolaisvuosista lapsen näkökulmasta. Novellin ansiosta Hossaini pääsi puhumaan ympäri Suomea ja hänelle maksettiin keikoista pieniä palkkioita.

“En kuluttanut rahoista yhtään itseeni, vaan lähetin kaikki rahat tytöille. Soittelin heille joka kuukausi ja kerroin, että täällä Suomessa on Aziza-täti, joka hoitaa. Tänä päivänä pystyn auttamaan huomattavasti enemmän ja autan myös heidän perheitään”, Hossaini kertoo.

Tytöistä on myös apua Hossainille.

“He ovat minun nyky-Afganistanin arkielämän asiantuntijoitani. Olen pystynyt vaikuttamaan heidän elämäänsä ja auttamaan konkreettisesti, mutta he ovat auttaneet ja opettaneet minua paljon”, Hossaini kertoo.

Hossainin suurin unelma on perustaa tyttöjen Afganistaniin orpokoti, jonka yhteydessä olisi myös koulu. Tällä hetkellä Afganistanin orpokoteja ei pidetä tytöille turvallisina paikkoina.

“Auttamani neljä tyttöä voisivat olla kyseisessä orpokodissa töissä. Olenkin heille tästä jo puhunut, ja tytöt ovat kovin innoissaan”, Hossaini sanoo.

Artikkeli on kirjoitettu osana Lääkärin sosiaalinen vastuu -järjestön viestintä- ja globaalikasvatushanketta Naiset vailla vaihtoehtoja.