EU:n kehitysyhteispolitiikassa on tuijotettu liikaa pelkästään kehitysmaiden taloudellista kehitystä, kun on päätetty siitä, kenen oikeastaan pitäisi saada kehitysapua ja kenen ei.

Sen seurauksena kehitysapu on lopetettu monilta mailta, jotka ovat viime vuosina kyllä vaurastuneet mutta joissa silti elää yhä iso osa maailman köyhistä, todetaan tuoreessa väitöskirjassa.

”Jos keskitulotason maat jätetään kokonaan pois kehitysyhteistyöstä ja kansainvälisestä yhteistyöstä, kestävän kehityksen tavoitteita ei saavuteta eikä köyhyyttä saada poistettua”, toteaa valtiotieteen tohtori Riina Pilke.

Pilke on tutkinut EU:n niin sanotun eriyttämisperiaatteen toteuttamista kehityspolitiikassa. Hänen taloussosiologian väitöskirjansa tarkastettiin Turun yliopistossa huhtikuussa.

EU otti eriyttämisperiaatteen käyttöön kuluvalla budjettikaudella 2014–2020. Se tarkoittaa yksinkertaistaen sitä, että kehitysyhteistyövarat kohdennetaan niihin maihin, joissa apua tarvitaan eniten sekä maihin, joissa varoilla on suurin vaikutus.

Maallikon korvaan idea kuulostaa järkevältä, mutta sen seurauksena EU lopetti kehitysyhteistyön kokonaan tai suurelta osin 19:ssä Latinalaisen Amerikan ja Aasian maassa. Niiden kaikkien bruttokansantulo on niin korkea, että Maailmanpankki luokittelee ne keskitulotason maiksi.

Joukossa on suuria, kasvavia talouksia, kuten Brasilia ja Kiina, mutta myös nyt humanitaarisessa kriisissä oleva Venezuela sekä Indonesia, jossa miljoonat elävät yhä köyhyydessä. Apu lopetettiin myös Intialta, jossa talouskasvu on kyllä ollut huimaa mutta jossa noin viidennes asukkaista luokitellaan äärimmäisen köyhiksi.

Keskituloisissa maissa arvellaan elävän yhteensä noin 70 prosenttia maailman köyhistä. Esimerkiksi vuonna 2017 yli puolet YK:n hätäapuvetoomusten kohteista oli juuri keskituloisia maita.

Kuka määrittelee tehokkuuden?

Pilke on tutkinut sitä, millä perustein EU otti eriyttämisperiaatteen käyttöön ja miten se on valinnut maat, joiden tukemisen se on lopettanut.

Tutkimuksen mukaan kehitysavun lopettamisen rinnalla ei juuri pohdittu muita vaihtoehtoja eikä lopettamisen kriteereitä määritelty kunnolla. Tärkeämpi vaikutin olivatkin EU:n omat taloudelliset ja poliittiset intressit.

”EU:n naapurialueilla, joissa on myös kauppa- ja turvallisuusintressejä, kehitysyhteistyötä on saatettu jatkaakin, vaikka maat olisivatkin jo melko vauraita. Näyttää siltä, että EU lähti näistä maista siksi, ettei sillä ollut niihin suurta intressiä”, Pilke toteaa.

Myös talouskriisi sekä sen taustalla vellonut keskustelu kehitysavun tuloksellisuudesta ja tehokkuudesta painoivat vaakakupissa. EU:lla oli suuret paineet osoittaa, että kehitysyhteistyöllä on konkreettisia tuloksia.

”Jäsenmaat olivat sitä mieltä, että kehitysyhteistyössä saavutetaan parempia tuloksia jossain muualla kuin näissä maissa. On kuitenkin hirveän ristiriitainen kysymys, kuka määrittelee tulokset ja kenelle”, Pilke muistuttaa.

Keskituloiset maat ovat väliinputoajia

Muutkin avunantajat kuin EU ovat 2000-luvulla keskustelleet paljon siitä, pitäisikö keskituloisia maita tukea kehitysyhteistyövaroin vai pitäisikö niillä olla jo omia varoja hoitaa ongelmiaan. Aihe on ajankohtainen, sillä matalan tulotason maiden määrä on yli puolittunut 2000-luvulla.

Keskituloisten maiden siivu teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD:n avunantajamaiden kehitysapupotista onkin 2000-luvulla vähentynyt, vaikka absoluuttiset summat ovat kasvaneet.

Esimerkiksi Suomi ilmoitti jo vuonna 2012 keskittyvänsä kehitysyhteistyössään jatkossa kaikkein köyhimpiin maihin.

Monissa keskituloisissa maissa talouskasvu on kuitenkin tarkoittanut tuloerojen kasvua. Julkinen sektori ei ole vaurastunut samassa tahdissa kuin valtio muuten, eikä köyhyyttä siksi pystytä vähentämään tehokkaasti.

Pilkkeen mukaan EU:n tuen loppumisen seurauksena monista keskitulotason maista uhkaa tulla väliinputoajia. Ne eivät saa kehitysapua mutta eivät myöskään ole tervetulleita moniin kansainvälisiin neuvottelupöytiin, kuten vaikkapa OECD:n kehitysapukomiteaan.

Kehitysyhteistyöraha uhkaa myös pakkautua pienempään määrään maita, joilla ei välttämättä ole kykyä edes käyttää kaikkea rahaa. Se sotii Pilkkeen mukaan EU:n omaa tehokkuusajattelua vastaan.

Irti ikuisen kasvun tavoitteesta

Eriyttämisperiaate oli 2010-luvun alun trendi, eikä siitä ainakaan EU:n nykyisissä budjettikehysehdotuksissa juuri puhuta.

Pilkkeen mukaan jatkossa kehitysyhteistyöpäätösten pitäisi pohjautua muihinkin kuin vain taloudellisiin mittareihin.

”Meidän pitäisi keskittyä enemmän eriarvoisuuteen, ei pelkästään taloudelliseen kehitykseen, sillä hyvinvointiin vaikuttaa niin moni muukin tekijä. Tällaista työkalua ei kehitysyhteistyössä vielä kuitenkaan ole”, Pilke sanoo.

Vaihtoehtoisia hyvinvoinnin mittareita ovat viime vuosina peräänkuuluttaneet myös monet muut asiantuntijat ja esimerkiksi YK, jonka kestävän kehityksen verkosto julkaisee ”onnellisuusraporttia”.

Pilkkeen mukaan myös kehitysyhteistyön määritelmää pitäisi muuttaa ja sen tavoitteet liittää nykyistä laajemmin ihmisten hyvinvointiin, ei talouskasvuun.

”Ja se taas tarkoittaisi, että ikuisen kasvun tavoitteesta pitäisi päästä eroon”, hän huomauttaa.