Eurooppa ei tarvitse uutta Natoa

Turvallisuuspoliittista keskustelua on tänä syksynä hämmennetty vihjailemalla Nato-jäsenyyden ajankohtaisuudesta. Asialla ovat tietysti olleet samat politiikan kommentaattorit kuin edellisilläkin kerroilla. Gallup-kyselyiden mukaan sotilasliiton jäsenyys saa kansan keskuudessa yhä vain marginaalisen kannatuksen, vaikka tukea onkin tullut muutama prosenttiyksikkö lisää viime kevään 11 prosentin pohjanoteerausten jälkeen.

Nato-keskustelun herääminen EU:n uuden perustuslain yhteydessä on monella tapaa jäsenyyden kannattajien poliittista peliä. Itse asian kanssa sillä ei ole juurikaan tekemistä, sillä Euroopan uudella turvallisuuspolitiikalla tarkoitetaan huomattavasti monipuolisempia hankkeita kuin suomalaisessa Nato-keskustelussa annetaan ymmärtää. EU:n puolustusyhteistyö ei ole liioin Naton esikartano, kuten uuden perustuslain kiivaimmat vastustajat saarnaavat.

Nato-jäsenyyden puolustajien keskeisimpänä argumenttina on ollut perinteinen maanpuolustus. Jäsenyyteen pyritään vihjailemalla enemmän tai vähemmän avoimesti sotilaallisista uhkakuvista, jollaiseksi nostetaan jopa se, että pian Venäjä tekee Naton kanssa enemmän yhteistyötä kuin me. Samalla kaikki asiantuntijat Gustav Hägglundia myöten ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että Suomea ei kohtaa mikään erityinen sotilaallinen uhka. Mikään sotilasliitto ei kai voi antaa turvaa olematonta uhkaa vastaan?

Talvisodan myytteihin täytyy turvautua sen vuoksi, että Nato-jäsenyyden perusteleminen esimerkiksi humanitaarisilla syillä tuskin saisi tällä kertaa kannatusta: näkeväthän suomalaiset jäsenyyden suurimpana uhkana juuri osallistumisen sotilasoperaatioihin. Vielä reilu vuosi sitten Natoa ylistettiin läntisenä arvoyhteisönä, mutta Irakin sodan ja sitä edeltäneen sotilasliiton kriisin jälkeen pidettäisiin etiikasta ja yhteisöllisyydestä puhumista huonona vitsinä. Kaikki tuntuvat nyt tietävän, että sotilasliitossa isännän valtaa käyttää Yhdysvallat – vuosi sitten moni kehtasi vielä väittää toisin.

Ulkomailla Suomen liittoutumattomuuteen suhtaudutaan myönteisesti, eikä linjan muuttamiseen ole poliittisia paineita. Brysselissä toimiva Centre for European Security and Disarmament pitää suomalaisten vastentahtoista suhtautumista sotilasliittoon ymmärrettävänä syynä pysyä liiton ulkopuolella (NATO Notes 6b/2003). CESD arvioi, että Suomen liittyminen ei ole mahdollista, ellei jäsenyydelle synny erityistä tarvetta tai ellei turvallisuusympäristössä tapahdu oleellisia muutoksia. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu todennäköiseltä Naton tulevaisuudenkin ollessa kovin epävarma.

Suomalaisten Nato-jäsenyyttä myönteisempi suhtautuminen Euroopan unionin puolustusyhteistyöhön selittyy pitkälti EU:n historiallisen painolastin puutteella ja positiivisilla mielikuvilla. EU:n ei uskota osallistuvan sotaretkiin esimerkiksi Irakissa, eikä sitä yhdistetä ydinsateenvarjoa ylläpitävään Pohjois-Atlantin puolustusliittoon. Jäsenyyttä EU:n puolustusytimessä ei myöskään ole julkisuudessa puolusteltu tekaistuilla turvallisuusuhkilla. Itse asiassa kysymys turvatakuista on EU-puolustuksen kohdalla herättänyt varsin vähän periaatteellista keskustelua.

Keskeisenä perusteena sotilaalliselle EU-yhteistyölle on sen sijaan esitetty osallistuminen unionin kehittämiseen. Täytyy päästä niihin pöytiin, joissa meitä koskevat päätökset tehdään. Tämä argumentti halventaa demokratiaa monella tapaa, ja samalla sen esittäjät jättävät täsmentämättä, mitä ”pöytiin pääseminen” sotilasasioissa ylipäätään tarkoittaisi. Jos tiivis puolustusydin syntyy, siihen kuuluvien maiden poliitikoilla ja sotilailla on kai parhaat mahdollisuudet päästä johtotehtäviin EU:n operaatioissa tai vaikkapa suunnitellussa varusteluvirastossa. Mihin Suomi tarvitsee tällaista vaikutusvaltaa?

Kiinnostavinta EU:n yhteisen turvallisuuspolitiikan suunnittelussa on sen kokonaisvaltaisuus. Toisin kuin Natossa, EU:n suunnitelmissa keskeisin yhteistyön alue ei ole sotilaallinen. Yhteistyö painottuu konfliktien ennaltaehkäisyyn, liennytykseen ja siviilikriisinhallintaan, mikä sopiikin huomattavasti paremmin EU:n ideologiaan kansojen rauhanomaista yhdessäoloa vahvistavana instituutiona. Rauhanomaiselle konfliktinhallinnalle on maailmassa huomattavasti enemmän tarvetta kuin lisää vihaa lietsoville, ennaltaehkäiseville iskuille.

Hallitustenvälisen konferenssin edetessä ratkeaa ennen muuta se, millainen rooli tulevassa yhteistyössä annetaan vanhanaikaiselle sotilaalliselle puolustukselle suhteessa rauhanomaiseen konfliktinehkäisyyn. Tästä riippuu myös rauhanliikkeen suhtautuminen Euroopan unionin kriisinhallintaan ja Suomen osallisuuteen uusissa ytimissä.

Kirjoittaja on Suomen Sadankomitealiiton varapuheenjohtaja.