Tony Rinaudo oli turhautunut. Hän oli viettänyt yli kaksi vuotta kehitysyhteistyössä Maradin alueella Etelä-Nigerissä ja saanut aikaan vain vähän.

Kristillisessä lähetysjärjestössä työskentelevän agronomin tehtävänä oli ollut istuttaa puita, sillä alueen puusto oli menneinä vuosikymmeninä hakattu polttopuuksi ja maanviljelysmaaksi.

Puiden hakkaaminen pahensi jo valmiiksi kuivan alueen ongelmia. Maaperä köyhtyi ja menetti kosteutta, hiekkamyrskyt pahenivat ja maan lämpötila nousi. Nälänhätä oli kulman takana.

Puunistutuksen tulokset olivat kuitenkin surkeat.

”Olimme kokeilleet kaikkea: istutimme ennen sateiden tuloa ja sateiden jälkeen. Kastelimme taimia. Mikään ei toiminut. 80–90 prosenttia taimista kuoli. Se oli täydellinen epäonnistuminen”, Rinaudo muistelee lähes 40 vuotta myöhemmin.

Rinaudo on nykyään kehitysyhteistyöjärjestö World Visionin asiantuntija, joka palkittiin viime vuonna ”vaihtoehto-Nobelilla”, Right Livelihood -palkinnolla. Arvostettu palkinto myönnetään käytännöllisten ratkaisujen kehittämisestä maailman suuriin haasteisiin.

Viime viikolla Rinaudo vieraili Helsingissä kertomassa Nigerissä keksimästään menetelmästä, jonka ansiosta maassa kasvaa 200 miljoonaa puuta lisää.

Niitä ei kuitenkaan ole istutettu, sillä Rinaudo sai uuden idean vuonna 1983. Hän oli pysähtynyt aavikolle vähentämään autonsa renkaiden ilmanpainetta. Katse osui pensasmaisiin kasveihin, joita hän ei ollut koskaan aiemmin tutkinut tarkemmin.

”Tajusin, ettei se ole pensas eikä heinäkasvi vaan puu, jonka juuret olivat yhä elossa. En tarvinnutkaan superlajiketta, joka kestäisi kuivuutta. Enkä valtavaa budjettia. Sillä hetkellä kaikki muuttui.”

Puu tuo ruuan

Rinaudo oli löytänyt oikeastaan kannon, jonka juuret olivat elossa ja josta kasvoi oksia. Hän ymmärsi, että puita ei tarvitsisi istuttaa lainkaan, vaan alueelle luontaisesti kuuluvat puut voitaisiin elvyttää käyttämällä hyväksi aiemmin kaadettujen puiden kantoja, siemeniä tai juuria, ”maanalaista metsää”, kuten Rinaudo sitä kutsuu.

Rinaudoa oli aiemmin kutsuttu ”hulluksi valkoiseksi viljelijäksi”, mutta nyt hän suostutteli paikalliset maanviljelijät kokeilemaan, mitä tapahtuisi, jos kantojen oksia karsittaisiin ja parhaat jätettäisiin elämään niin, että tuloksena olisi puu.

Se oli vaikeaa: Nälkäiset viljelijät eivät uskoneet puuston hyötyihin. Nigerin lain mukaan puut kuuluisivat joka tapauksessa valtiolle, joten puiden kasvatus ei motivoinut heitä.

”Osa viljelijöistä kuitenkin totesi kokeilun jälkeen, ettei siitä ollut haittaakaan. He saivat puista huolimatta hyvän sadon ja päättivät kokeilla menetelmää isommalla alueella. Tästä pienestä ryhmästä syntyi kriittinen massa ja menetelmä alkoi levitä”, Rinaudo kertoo.

Hän kutsuu metodiaan ”viljelijäjohtoiseksi luontaiseksi uudistamiseksi” (farmer-managed natural regeneration). Keskeisintä siinä on hänen mukaansa juuri se, että paikalliset toteuttavat projektia itse.

Käytännössä menetelmää käytetään yleensä peltometsäviljelyssä eli olosuhteissa, joissa puut kasvavat maatalousmaalla. Sen hyötyjä on alettu tutkia tarkemmin vasta 1990-luvun lopulta alkaen, mutta tulokset ovat myönteisiä. Tutkimusten mukaan se voi jopa moninkertaistaa viljasadon varsinkin kuivina vuosina, sillä hieman puulajista riippuen puut tuovat maaperään lisää ravinteita.

Puut myös hidastavat tuulen nopeutta ja auttavat maaperää säilyttämään kosteuden. Ne tuottavat karjalle rehua ja antavat kuumalla alueella viljelykasveille tarvittavaa varjoa. Niitä voidaan hyödyntää myös polttopuuna.

Etuna on myös hinta: puiden istuttaminen voi maksaa tuhansia dollareja hehtaarilta, mutta elvyttäminen maksaa muutamia kymmeniä dollareita ja hinta laskee ajan mittaan.

Menetelmää on sovellettu ympäri maailman vuosisatojen ajan, mutta Rinaudon aloitteesta sitä on alettu soveltaa järjestelmällisemmin. Nykyisin arvioidaan, että sen ansiosta Nigerissä tuotetaan vuosittain noin 500 000 tonnia enemmän viljaa kuin aiemmin. Noin 2,5 miljoonan nigeriläisen ruokaturva on parantunut.

Tähän asti menetelmää on hyödynnetty ainakin 25 maassa, pääosin Afrikassa sekä muun muassa Indonesiassa.

Ratkaisu globaaleihin ongelmiin?

Viljelijäjohtoinen menetelmä on erityisen ajankohtainen juuri nyt. Ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi tarvittaisiin kipeästi lisää metsiä hiilinieluiksi, nälkäisten määrä kasvaa ja jopa 75 prosenttia maapallosta kärsii maaperän laadun heikkenemisestä.

Helsingin yliopistoon kuuluvan Viikin tropiikki-instituutin kehitysmaiden metsänhoidon emeritusprofessorin Olavi Luukkasen mukaan menetelmän potentiaali on suuri. Tärkeintä siinä on hänen mukaansa se, ettei metsää tarvitse istuttaa sekä se, etteivät puut vie tilaa ruuantuotannolta vaan päin vastoin parantavat sitä.

Suurin jarruttava tekijä menetelmän leviämisessä on hänen mukaansa se, että paikalliset asukkaat eivät monissa kehitysmaissa voi hyödyntää viljelijäjohtoista menetelmää, sillä heillä ei ole virallisia oikeuksia hyödyntää puustoa, joka yleensä kuuluu valtiolle. Nigerissä menetelmä toimi, koska siellä viljelijät saivat käyttöoikeuden puihin.

Rajoitteena on myös se, että istutukseen on edelleen turvauduttava, jos alueelle halutaan jotakin tiettyä puulajia, jota sieltä ei luontaisesti löydy.

Elvytetyt puut voivat toimia myös hiilinieluina ja ehkäistä ilmastonmuutosta, mutta koska menetelmää käytetään yleensä maatalousmaalla, puita ei ole yhtä paljon kuin perinteisissä metsissä eivätkä ne sido hiiltä yhtä paljon.

”Köyhissä ja kuivissa Afrikan maissa tärkeintä ei kuitenkaan ole saada parasta mahdollista ilmastohyötyä vaan paras mahdollisen elämisen laatu paikallisille ihmisille. Esimerkiksi Brasiliassa tilanne on toinen”, Luukkanen muistuttaa.

Rinaudo itse uskoo, että viljelijäjohtoista menetelmää voisi soveltaa melkein kaikkialla, myös vauraissa länsimaissa. Hänen mielestään länsimaissa keskitytään liikaa voittojen maksimointiin kun sen sijaan pitäisi laskea, mitä monimuotoisen ympäristön tuhoutuminen maksaa.

”Luonto kyllä parantaa itse itsensä, jos sen antaa tehdä niin. Kyse on siitä, mikä estää parantumisen.”