Vielä pari vuotta sitten Burkina Faso oli köyhä mutta rauhallinen maa. Nyt maassa on lähes 840 000 sisäistä pakolaista, mikä on yli kymmenkertainen määrä vuoteen 2018 verrattuna, ja yksi maailman nopeimmin pahenevista humanitaarisista kriiseistä.

”Olemme siirtymässä kehitysyhteistyöstä yhä enemmän humanitaarisen toiminnan suuntaan”, kertoo Pelastakaa Lapset -järjestön Burkina Fason maatoimiston johtaja Emilie Fernandes.

Fernandesin mukaan yli 80 prosenttia kodeistaan pakenemaan joutuneista ihmisistä asuu paikallisissa perheissä, jotka jakavat jo ennestään niukat ruoka- ja vesivaransa pakolaisten kanssa. Lapsia on pakolaisista yli 60 prosenttia.

”Burkina Fasossa ihmiset eivät ole tottuneet lähtemään pakoon. Konflikti altistaa erityisesti lapset stressille, traumoille, väkivallalle ja ruuan puutteelle”, Fernandes sanoo.

Toistaiseksi Burkina Fasosta ei ole juurikaan lähdetty muualle pakoon. Naapurimaissa Malissa ja Nigerissä on käynnissä sama konflikti kuin Burkina Fasossa, ja niistä levottomuudet ovat maahan levinneetkin.

Keskiössä Malin konflikti

Burkina Faso, Mali ja Niger muodostavat yhdessä Keski-Sahelin alueen, jonka humanitaarinen tilanne on alkanut nopeasti heikentyä. Sahel on Pohjois-Afrikassa Saharan eteläpuolella sijaitseva aavikoituva alue, joka ulottuu mantereen halki idästä lähteen.

YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n (pdf) mukaan Keski-Sahelissa on sisäisiä pakolaisia lähes 1,3 miljoonaa, ja jos mukaan lasketaan myös naapurit Mauritania ja Tšad, avuntarvitsijoita on yli kolme miljoonaa.

Humanitaarinen kriisi on seurausta konfliktista, jonka osapuolia ovat islamistiset terroristiryhmät, isoimpina Al-Qaidan ja Isisin paikalliset liittolaiset, joukko pienempiä terroristiryhmiä sekä paikallisia aseellisia separatistiryhmiä, kertoo ohjelmasuunnittelija Maria Ristimäki Crisis Management Initiative (CMI) -järjestöstä.

Kriisin keskipisteessä on Mali ja vuonna 2012 alkanut konflikti, jossa pohjoisen separatistiliikkeet halusivat julistaa Pohjois-Malin itsenäiseksi alueeksi. Kun separatistiliikkeet alkoivat liikkua kohti etelää ja pääkaupunki Bamakoa, puuttui entinen siirtomaavalta Ranska tilanteeseen ja pysäytti aseellisten ryhmien etenemisen.

Rauhanneuvottelujen tuloksena syntyi vuonna 2015 Pohjois-Malin rauhansopimus Malin hallituksen ja separatistiryhmien välille.

Rauhansopimuksen solmimisen jälkeen väkivaltaisuudet siirtyivät pohjoisesta Keski-Maliin. Siellä toimivat erityisesti jihadistiset ryhmät, jotka eivät olleet mukana rauhansopimuksessa. Viime aikoina on lisäksi syntynyt monia uusia aseellisia ryhmiä, kuten itsepuolustusryhmiä ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen kytköksissä olevia ryhmiä, joilla on monenlaisia yhteyksiä sekä toisiinsa että paikalliseen väestöön.

Uusien aseellisten ryhmien syntymisen taustalla vaikuttaa myös Libyan sisällissota ja Muammar Gaddafin hallinnon hajoaminen vuonna 2011. Se on johtanut aseiden määrän lisääntymiseen Sahelin alueella.

”Libyassa on ollut paljon aseita varastossa, ja sisällissodan seurauksena ne ovat ilmeisesti päässeet kiertoon”, Ristimäki kertoo.

Sorron kokemus lisää jihadistista väkivaltaa

Paikallisten jäsenten rekrytoinnissa jihadistit ja muut aseelliset ryhmät hyödyntävät muun muassa karjankasvattajien ja maanviljelijöiden välisiä jännitteitä, jotka juontavat juurensa jo 1970–80-lukujen kuivuusaaltoihin ja maataloustuotannon modernisaatioon.

”Sahelin valtiot ovat tukeneet maanviljelijöitä karjankasvattajien kustannuksella. Esimerkiksi Malissa Al-Qaidan paikallisen liittolaisen retoriikka kritisoi voimakkaasti Malin valtiota, mikä vetoaa erityisesti karjaa kasvattaviin fulaneihin”, Ristimäki kertoo.

Paikallisten valtioiden heikkous, kuten huono terveydenhuolto, koulutuspalvelut, sosiaaliturva, ruokaturva sekä korruptio muokkaavat osaltaan maaperää otolliseksi jihadistiselle retoriikalle, jonka mukaan valtiot eivät välitä tavallisten ihmisten ja muslimien tarpeista.

Viisi Sahelin maata – Mali, Niger, Tšad, Burkina Faso ja Mauritania – ovat perustaneet G5 Sahel -ryhmän kriisin ratkomiseksi, mutta keinot ovat toistaiseksi olleet lähinnä sotilaallisia. Jihadistista väkivaltaa on kuitenkin vaikea voittaa asein, Ristimäki sanoo.

Valtion turvallisuusjoukot syyllistyvät vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin, ja se onkin yksi suurimmista syistä liittyä jihadistisiin liikkeisiin Afrikassa, Ristimäki huomauttaa. Syynä voi olla esimerkiksi kosto perheenjäsenen kuoleman vuoksi.

”Kyseessä on itseään ruokkiva negatiivinen kierre. Kun kriisiin vastataan sotilaallisesti, se luo sorron kokemusta, ja juuri siitä jihadistinen väkivalta oikeastaan kumpuaa.”

Koronavirus tuo oman lisänsä

Paikallisten valtioiden ja aseellisten ryhmien lisäksi roolinsa Sahelin kriisissä on myös entisellä siirtomaaisännällä Ranskalla, jolla on alueella viiden tuhannen sotilaan joukko Barkhane-operaatiossa.

Ranskakin on pyrkinyt ratkomaan kriisiä pääosin sotilaallisin keinoin. EU puolestaan on keskittynyt alueella lähinnä pakolaisuuden ja siirtolaisuuden torjuntaan, mikä Ristimäen mielestä on lyhytnäköistä.

”Esimerkiksi Nigerissä EU on laittanut paljon rahaa siirtolaisuuden kontrollointiin ja tarkkailuun sen sijaan, että pyrittäisiin puuttumaan syihin, joiden vuoksi ihmiset lähtevät. Pitäisi myös ymmärtää, että suurin osa pakenijoista ei ole lähdössä Eurooppaan, vaan liikkuu valtioiden sisällä ja niiden välillä.”

Koronavirus tuo vielä oman lisänsä keitokseen. Ristimäki pelkää, että se saa avunantajamaat kääntymään sisäänpäin ja vähentämään apuaan samalla kun monet alueen maat ovat hyvin riippuvaisia ulkopuolisesta tuesta.

Virusta ei ole mahdollista torjua samalla tavalla kuin rikkaissa länsimaissa, joissa ihmiset voivat vetäytyä eristyksiin ja sosiaaliturvajärjestelmä toimii.

”Sahelin maissa tienataan usein aamulla dollari ja käytetään se iltapäivällä siihen että syödään, joten kriisin kohtaamiseen pitää löytää muita keinoja. Sinälläänhän Afrikassa on paljon enemmän osaamista ja tietotaitoa epidemioihin ja tauteihin varautumisessa kuin vaikka meillä täällä Suomessa. Ratkaisut voivat lähteä esimerkiksi paikallisista yhteisöistä itsestään”, Ristimäki sanoo.

Burkina Fasossa koronavirus on johtanut koulujen sulkemiseen, mikä Pelastakaa lasten Emilie Fernandesin mukaan asettaa lapset entistä haavoittuvampaan asemaan. Koulu on monille lapsille turvapaikka, jota ilman he ovat alttiimpia väkivallalle, aseellisten ryhmien pakkorekrytoinneille ja ihmiskaupalle.

Kehityksen tukeminen on paras ase väkivaltaa vastaan

Paras tapa ratkoa kriisiä olisi alueen kehityksen tukeminen, Ristimäki sanoo. Pakolaisleireillä olevien ihmisten perustarpeista pitäisi huolehtia ja parantaa terveydenhuoltoa ja koulutusta. Pidemmän tähtäimen poliittisen ratkaisun pitää tulla alueen valtioilta itseltään, mutta siihen ne kuitenkin tarvitsevat kansainvälisen yhteisön tukea, rahoitusta ja resursseja.

Pelastakaa lasten Emilie Fernandes antaa Burkina Fason hallitukselle kiitosta humanitaarisen kriisin hoitamisesta.

”Täällä hallitus on tehnyt paljon töitä vastatakseen ihmisten tarpeisiin ja koordinoidakseen avustusjärjestöjen työtä. En ole nähnyt vastaavaa missään muussa maassa, jossa olen toiminut.”

Tärkeintä olisi nyt saada lisää rahoitusta avustustoimiin, Fernandes sanoo.

”Tämä on unohdettu konflikti. Burkina Faso on pieni maa, emme voi kilpailla sisäisten pakolaisten määrässä Jemenin tai Syyrian kanssa. Mutta tämä on myös yksi maailman köyhimmistä maista, ja jollei apua pian saada, ihmisiä ja etenkin lapsia voi kuolla nälkään, aliravitsemukseen tai terveyspalvelujen puutteeseen.”

Maailma.netin Unohdetut kriisit -juttusarjassa käsitellään vähemmälle huomiolle jääneiden konfliktien, humanitaaristen kriisien ja katastrofien taustoja.