IT-puut varjostavat tietoyhteiskuntametsää

YK:n tietoyhteiskuntahuippukokous (World Summit on the Information Society, WSIS) järjestetään kahdessa osassa: ensimmäinen osa Genevessä 10.-12. joulukuuta 2003 ja toinen osa Tunisissa 16.-18.11.2005. Tavoitteena on luoda yhteinen visio tietoyhteiskunnasta, antaa poliittinen julistus tietoyhteiskuntaa ohjaavista periaatteista ja hyväksyä toimintasuunnitelma, jonka YK:n jäsenmaat, kansainväliset järjestöt ja kansalaisyhteiskunnan eri osapuolet toteuttavat. Tämän hetken valmistelujen perusteella tästä tavoitteesta ollaan vielä kaukana.

Aloite huippukokouksesta syntyi ITU:ssa (International Telecommunications Union) 1990-luvulla. ITU:n aloitteentekijärooli on vahvasti leimannut huippukokouksen valmisteluja. Erilaiset tekniset ratkaisut, internet-, puhelin ja muut tietoliikenneyhteydet ja -teknologiat, ovat saaneet keskeisen sijan sekä periaatejulistuksen että ennen kaikkea toimintasuunnitelman luonnoksissa.

Teknologiapainotus näkyy siinä, että itse tietoyhteiskunnan määrittely on keskeneräinen ja kiistanalainen. Kansalaisyhteiskunnan kannalta ihmisoikeudet, sananvapaus ja sen osana kansalaisen oikeus tietoon sekä poliittinen demokratia ovat olennaisia tietoyhteiskunnan rakentamisessa. Tämä näkökulma on jäänyt taka-alalle ja painopiste on "piuhan vetämisessä" eli teknisen infrastruktuurin rakentamisessa, oli sillä merkitystä ja sisältöä tai ei.

Selkeimmin tekniikan yliote näkyy täysin keskeneräisessä ja epäkoherentissa toimintasuunnitelman luonnoksessa. Luonnosta vaivaa suunnaton usko tietoliikenne- ja viestintäteknologian (ICT) mahdollisuuksiin tietoyhteiskunnan rakentamisessa. Toimintasuunnitelman luonnoksessa esimerkiksi asetetaan tavoitteeksi saada verkkoyhteys kaikkiin maapallon kyliin vuoteen 2010 mennessä. Toisessa yhteydessä puhutaan jopa digitaalitelevision saamisesta jokaiseen maahan samaan vuoteen 2010 mennessä!

Toinen, ehkä perustavampaa laatua oleva esimerkki tekniikan yliotteesta on se, että kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisjärjestöjen rooli määritellään tietoliikenne- ja viestintäteknologian kautta ja niiden tehtäviksi määritellään ICT-aloitteiden vahvistaminen yhteisötasolla. Tietoyhteiskunta on ollut ja jatkossakin on varsin pitkälle yksityisen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan yhteinen projekti. Ei ole ihme, että hallitukset ovat hämmennyksissä sen edessä.

YK:n huippukokoukset voivat tietenkin määritellä kansalaisyhteiskunnan ja -järjestöjen roolia ja tehtäviä, eivätkä nämä määritykset millään tavalla sido asianosaisia, jotka määrittävät itse oman roolinsa. Itse asialle, tietoyhteiskunnalle, olisi kuitenkin edullista, että WSIS-kokouksen määritelmä ja kansalaisyhteiskunnan omat näkemykset eivät olisi kovin kaukana toisistaan, mitä ne tällä hetkellä ovat.

Näyttää vahvasti siltä, että ICT-puut estävät näkemästä tietoyhteiskuntametsän. WSIS-huippukokouksen asiakirjaluonnoksia lukiessa ei voi myöskään välttyä historiallisilta analogioilta. Jos 1960-luvulla kehitysmaihin vietiin traktoreita - tunnetuin seurauksin - nyt ollaan viemässä nettiyhteyksiä ja muuta huipputeknologiaa. Seuraukset pelottavat, jos huippukokouksen toimintaohjelmaluonnos hyväksytään nykyisessä muodossaan.

On sanomattakin selvää, että kehitysmailla on, ja pitää olla, samat oikeudet kehittää tietoliikenneyhteyksiään ja hyödyntää täysimääräisesti tieto- ja informaatiotekniikan avaamia mahdollisuuksia. Yksityisellä sektorilla on ollut ja jatkossakin on tässä ratkaiseva rooli.

Pitää kuitenkin ymmärtää, että pelkkä yhteyksien rakentaminen ei riitä. Kehitysmaiden kylien asukkaiden elämänlaatu ei kohene yksin sillä, että he saavat nettiyhteydet, heillä pitää olla myös todellinen mahdollisuus käyttää sitä. Todellinen mahdollisuus edellyttää muun muassa sitä, että nettiyhteys tukee kyläläisten puhumaa kieltä, kyläläiset osaavat lukea ja kirjoittaa ja että on olemassa heille hyödyllisiä nettipalveluja. Kyläläisillä on myös oltava varaa käyttää nettiyhteyttään. Rohkaisevia esimerkkejä on saatu paljon erilaisista projekteista eri puolilla maailmaa. OneWorldin Digital Opportunity Channel esittelee useita onnistuneita projekteja.

Tällaisen kehityksen tukemisessa kansalaisyhteiskunta on aivan ratkaisevassa asemassa. Julkisella sektorilla puolestaan on merkittävä rooli ennen kaikkea siinä, että tasa-arvon nimissä tieto- ja informaatiotekniikan avaamat mahdollisuudet saadaan myös niiden ulottuville, jotka eivät ole kiinnostavia sijoituskohteita yksityiselle pääomalle.

Askel eteenpäin olisi se, että WSIS-kokouksen asiakirjoissa tietoyhteiskunta (tai mieluummin tietoyhteiskunnat, koska yhteiskuntia on monenlaisia eivätkä tietoyhteiskunnatkaan voi olla yhdestä puusta veistettyjä) määriteltäisiin nykytilaa laadullisesti paremmaksi ja kehittyneemmäksi yhteiskunnaksi, jossa oikeus tietoon ja tiedon tuottamiseen olisi turvattu kaikille kansalaisille ja että nämä oikeudet nähtäisiin tietoyhteiskunnan rakentamisen keskeisenä elementtinä. Samoin tietoyhteiskunnan rakentaminen pitäisi nähdä ihmisoikeuksien ja demokratian laajentamisena. Vastaavasti pitää ymmärtää, että ihmisoikeudet ja poliittinen demokratia ovat tietoyhteiskunnan välttämätön edellytys.

WSIS-kokouksen asiakirjojen luonnoksiin sisältyy myös pyrkimyksiä kaventaa sananvapautta. Sananvapautta ja sen roolia tietoyhteiskunnan rakentamisessa ei juurikaan käsitellä, mikä jo kertoo jostakin. Kaikkein selkeimmin sananvapauden rajoittamispyrkimykset näkyvät asiakirjaluonnosten internetin kontrolloimista käsittelevissä kohdissa sekä kiistassa viitataanko periaatejulistuksessa YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen sananvapautta käsittelevään 19. artiklaan vaiko ei.

Internetin kontrolloimisesta asiakirjojen luonnoksissa puhutaan yleisesti, täsmentämättä, mitä halutaan kontrolloida. Mikäli näin yleinen määritelmä säilyy asiakirjoissa loppuun saakka, se antaa monille diktatuurisille ja ihmisoikeuksia loukkaaville hallituksille uusia keinoja estää esimerkiksi maansa ihmisoikeusjärjestöjen toimintaa sekä suitsia mediaa.

Timo Mielonen on maailma.netin koordinaattori, Juha Rekola on tuottaja Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa.