Kameranainen kabulista

Nasima Mustafalla, 31, on pieni hopeinen Koraani kaulakoruna, hän on ensimmäistä kertaa ulkomailla . Hiljattain hän oli myös ensimmäistä kertaa kotikaupunkinsa Kabulin ulkopuolella, dokumenttifilmiä tekemässä. Hän on saanut videokoulutusta ja on maan ensimmäisiä "kameranaisia" – Afganistanissa naiset eivät koskaan ennen ole käyttäneet kameraa.

Hän on hämmentynyt toimittajien kysymysten tulvasta.

"Luulin, että ulkomailla tiedetään kaikki Afganistanista", hän sanoo. Ovathan ulkovallat hänen mukaansa aina puuttuneet heidän asioihinsa, ja nytkin poliittinen tilanne sanellaan ulkoapäin.

"Tilanne on huono. Kukaan Kabulissa ei tunne oloaan turvalliseksi. Kaduilla voi kävellä, mutta koskaan et tiedä kuka kävelee vieressäsi. Joka ilta näemme televisiosta uutisia kadonneista lapsista. Jotkut elävät myymällä lapsia", hän sanoo totisena.


HÄNEN NUORUUDESSAAN, 1980-luvulla, Kabulissa oli vettä, sähköä ja hyvä järjestysvalta. Hallitus oli neuvostomielinen, venäläisistä ei pidetty, mutta omaa presidentti Nadjibulahia kunnioitettiin ja hallituksen palveluksessa oleville jaettiin öljy- ja ruokakuponkeja. Nasima Mustafan isä oli työssä liikenneministeriössä, lapsia oli kymmenen.

"Tyttöjen oli helppo päästä yliopistoon. Pojilla oli vaikeampaa, heidän oli mentävä vuosiksi armeijaan."

Hän oli juuri pyrkimässä yliopistoon, kun 1992 kaikki muuttui. Valtaan tuli islamistinen, sisäisesti ristiriitainen hallitus ja alkoivat repivät taistelut. Puolet Kabulista tuhottiin, myös perheen kotitalo.

"Muutimme koko ajan paikasta toiseen, kaupunginosiin, joissa vaarana olivat vain pommit, mutta joissa ei ollut ryösteleviä ja raiskaavia sotilaita", hän kertoo vähäilmeisesti.

Vuonna 1996 talebanit valtasivat Kabulin ja tilanne muuttui taas. Tuli rauhallista.


"TYTTÖJEN OLI JÄÄTÄVÄ KOTIIN ja myös useimmat miehet olivat kotona, koska työtä ei ollut. Muuten kaupungissa oli talebanien aikana turvallista. – Tämä on tietysti vain minun näkemykseni, minun perheelläni ei ollut mitään ongelmia. En tiedä miksi muilla oli", hän sanoo hieman yllättäen.

Kaksi veljeä lähti Pakistaniin opettelemaan afgaanimattojen kutomista. Palattuaan he opettivat taidon sisaruksilleen. Kabulissa oli pieniä yrityksiä, jotka ostivat mattoja ja myivät ne edelleen Pakistaniin, kansainvälisille markkinoille.

"Matoista maksettiin aika hyvin. Työ oli vähän yksitoikkoista, mutta ei raskasta. Elämä oli vakaata, pommituksia ei ollut emmekä menettäneet ketään perheestämme."

"Tiukat rukous- ja pukeutumissäännöt olivat vain pieniä ongelmia."


TALEBANIEN KUKISTUTTUA hän meni lastentarhaan opettajaksi ja suunnitteli, vihdoinkin, alkavansa yliopisto-opinnot. Silloin hän kuuli veljeltään naisten videokoulutuksesta ja hakeutui siihen.

"Haluan erikoistua editoijaksi, koska Afganistanissa ei ole ketään joka osaa leikata filmiä."

"Haluan kuvata afganistanilaisten todellisuutta ja kärsimystä. En voi auttaa, mutta jo se, että ihmiset saavat puhua, keventää heidän taakkaansa. Se on suora vaikutus. Epäsuora vaikutus tulee ehkä myöhemmin, kun ne, jotka ovat aiheuttaneet maamme tilanteen, näkevät ja ehkä ymmärtävät mitä ovat tehneet. "

Mustafan mukaan ihmiset eivät halua, että heitä näytetään televisiossa, ja siksi ohjelmat – ainakin toistaiseksi – myös suunnataan ulkomaille, paitsi myönteiset ja rohkaisevat filmit. Kokemuksistaan kertominen on Afganistanissa vielä vaarallista.

Nasima Mustafa tuntee itse kuuluvansa onnekkasiin. Videokurssin päättyessä hänellä on jo työsopimus tiedossa. Ja hän on juuri avioitunut, puolisolla on työ ulkoministeriössä.

"Mieheni epäröi päästää minua matkalle, mutta antoi sitten minun käyttää tämän tilaisuuden. Olemmehan tämän jälkeen koko elämämme yhdessä", hän hymyile ensimmäistä kertaa.


Suomi on tukenut afgaaninaisten videokoulutusta. Heidän valmistamansa "Afghanistan Unveiled" dokumentti esitetään televisiossa 26. lokakuuta 2003.

Julkaisija: HS