Kapitalismi jyrää Euroopan demokratian

Edesmennyt palestiinalainen esseisti ja aktivisti Edward Said muistuttaa tunnetussa teoksessaan Orientalismi siitä, että ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Eurooppa oli vallannut 85 prosenttia maapallon maapinta-alasta.

Olipa luku täsmälleen oikea tai ei, en usko sen poikenneen kovin paljon todellisuudesta niinä vuosina, jolloin eurooppalaiset nuoret miehet oli pantu teurastamaan toisiaan isänmaallisen hurmoksen hengessä maailmansodan mutaisissa juoksuhaudoissa.

Sellaiset pienet, koko maailman mittakaavassa lähes kääpiövaltiot kuin Belgia ja Alankomaat hallitsivat ensimmäisen maailmansodan aikoihin Kongon ja Itä-Intian saariston kokoisia jättiläismäisiä alueita. Tarvittiin vielä toinen, entistäkin tuhoisampi eurooppalainen sota, ennen kuin siirtomaaimperiumit alkoivat purkautua, mikä ei suinkaan tapahtunut väkivallattomasti. Viimeinen ja takapajuisin eurooppalainen siirtomaavalta, Portugalin imperiumi, romahti vähemmän kun 40 vuotta sitten.

Muistan hyvin 1950-luvulta hienon karttapallon, jonka olin saanut syntymäpäivä- tai joululahjaksi, ja jota tutkiskelin lapsena. Eurooppalaisten siirtomaa-alueet oli merkitty palloon kunkin emämaan väreillä: britti-imperiumi oli väritetty punaiseksi ja ranskalaisten omistukset sinipunaisiksi, ja nämä värit täyttivät suuren osan pallon pinnasta. Kolonialismin purku on johtanut siihen, että nykyiset pallokartat ovat puolen vuosisadan takaisia edeltäjiään monivärisempiä. Kartantekijät joutuvat käyttämään enemmän mielikuvitusta erottaakseen itsenäiset valtiot toisistaan.

* * *

Ei ole liioiteltua sanoa, että uuden ajan historia on suurelta osin kertomusta siitä, kuinka Eurooppa valtasi muun maailman ja tuhosi muita kulttuureita välinein, jotka tiedekirjailija Jared Diamond tiivistää kolmeen sanaan: tykit, taudit ja teräs. Ilman valloituksia indoeurooppalaiset kielet — englanti, ranska, espanja, portugali ja myös venäjä — eivät olisi maailmankieliä. Niiden puhujat kattavat nykyisin niin suuren osan ihmiskuntaa, että muihin perheisiin kuuluvista kielistä vain arabia ja kiina on hyväksytty YK:n kuuden virallisen kielen joukkoon. Ja kuitenkin homo sapiensin jäsenet käyttävät ajatustensa ilmaisemiseen 5000-6000 eri kieltä.

Eurooppalaiset ovat "menestyneet olemassaolon taistelussa". He ovat piirtäneet suuren osan ihmiskuntaa omaksi kuvakseen, ja jopa muiden maanosien nimet ovat heidän antamiaan. Tähän tosiseikkaan sisältyy suurta historian ironiaa varsinkin siksi, että Eurooppa itse ei oikeastaan ole edes maanosa, vaan suuri niemimaa, joka tunkeutuu Aasian maamassasta kylmään Pohjois-Atlanttiin. Kooltaan ja kielelliseltä kirjavuudeltaan Eurooppa rinnastuu hyvinkin Intiaan.

Joidenkin ajattelijoiden mielestä Eurooppa on pikemminkin ideologia tai mielentila kuin objektiivinen maantieteellinen tosiasia. Aikaisemmin Eurooppa on tarkoittanut samaa kuin kristikunta, kristitty maailma. Siihen kuului tietysti myös Venäjä, joka tsaarien aikaan piti itseään kolmantena Roomana, Rooman valtakunnan oikeana perillisenä. Venäjän suhde muuhun Eurooppaan on aina ollut kompleksinen ja vaihdellut poliittisten suhdanteiden mukaan.

Nykyisin Eurooppaa ja eurooppalaisuutta pidetään usein synonyymina kokonaisuuksille, joita kutsutaan länsimaiksi ja länsimaiseksi kulttuuriksi, ja tällöin Eurooppa laajenee valtamerten tuolle puolen Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Lännelläkään ei tässä katsannossa siis enää viitata vain ilmansuuntaan, vaan Euroopan tavoin siitäkin on tullut aate tai mielentila. Siitä on vain lyhyt askel termiin "kansainvälinen yhteisö", joka nykyisessä, ideologisoituneessa valtajulkisuudessa merkitsee Yhdysvaltoja ja niitä maita, jotka missäkin kysymyksessä liittoutuvat sen kanssa.

Historian ironiaa on myös siinä, että ajatusta maantieteellisen Euroopan valtiollisesta yhdentymisestä alettiin konkretisoida vasta keskellä toisen maailmansodan raunioita. Tie Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä nykyiseen Euroopan unioniin ja sen rohkeimpaan hankkeeseen, yhteisvaluutta euroon, on ollut pitkä ja mutkainen. Jos euroalue hajoaisi, sen mukana häviäisi paljon muutakin.

* * *

EU:ssa riittää kosolti oikeaa ja perusteltua arvostelemista. Unionin demokratiavaje on ammottava ja toistuvat kriisikokoukset parhaimmillaankin operettimaisia julkisuusnäytöksiä, joihin odotetaan seuraavan päivän reaktioita rahan temppeleissä. Markkinoiden kannaltahan kreikkalaiset opettajat tai espanjalaiset kaivostyöläiset ovat pelkkä kiusallinen menoerä. Mutta mikään luonnonlaki ei määrää, että Eurooppa voi yhdentyä vain pääoman ehdoilla.

Eurokriitikoiden kielenkäytössä "federalismi" ja "liittovaltio" ovat tulleet kirosanoiksi, ja ne samaistetaan yleensä epädemokraattisuuteen ja siihen, että päätöksenteko etääntyy entisestään kansalaisista. Liittovaltion ei kuitenkaan tarvitse merkitä yleistä vallan keskittämistä, mikä itse asiassa olisi vastoin federalismin henkeä. Federalismihan on nimenomaan yhtenäisvaltion vastakohta ja ainakin teoriassa tarkoittaa sitä, että päätökset tehdään niin alhaalla kuin mahdollista ja niin korkealla kuin välttämätöntä. Euroopan unionin omissa asiakirjoissa tätä kutsutaan läheisyysperiaatteeksi.

Ongelmana Euroopassa ei mielestäni suinkaan ole liittovaltion uhka, vaan kapitalismi. Se sulkee demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle keskeisen osan yhteiskunnallista toimintaa, nimittäin tuottavan talouden, jossa markkinavoimat ja yritysten sisäinen totalitaarinen päätöksenteko yhdessä jyräävät niin federalismin kuin läheisyysperiaatteenkin. Läheisyysperiaate on esimerkiksi varsin kaukana siitä tosiasiasta, että ranskalainen suuryhtiö hääräilee julkisen liikenteen järjestelyissä Helsingin seudulla. Asialistan toisessa ääripäässä voi kysyä, eikö olisi järkevämpää, että yksi yleiseurooppalainen organisaatio hoitaisi kansainvälisen lentoliikenteen nykyisen kaaoksen sijasta. Vastaavia kysymyksiä voi esittää alalta kuin alalta.

Voi olla, että kriitikoiden pelkäämä liittovaltiokehitys Euroopassa kaatuu kapitalismin raakoihin realiteetteihin, valtioiden ja firmojen väliseen armottomaan kilpailuun, joka ei salli todelliseen federalismiin kuuluvaa yhteisvastuuta. Mielestäni se olisi onnetonta.

Hannu Reime on suomalainen veteraanitoimittaja ja tietokirjailija.