Kehityskysymyksiä käsittelevää journalismia tarvitaan yhä, uskoo IPS-uutistoimistoa yli 30 vuotta luotsannut Milla Sundström – ”Ihmisten toiveet ja tarpeet ovat samanlaisia joka paikassa”

Äänen antaminen äänettömille. Tiedon levittäminen kehitysmaiden oloista. Maapallon pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon välisten tiedonvälitysvirtojen tasapainottaminen.

Ne olivat tavoitteita, jotka myös toimittaja Milla Sundström allekirjoitti tullessaan töihin uutistoimisto Suomen IPS:ään vuonna 1988.

”Toimintamme tavoitteena oli maailman parantaminen. Journalismin avulla haluttiin kohentaa kehitysmaiden ihmisten oloja ja kehitysmaiden asemaa maailmassa”, Sundström muistelee.

Sundström luotsasi Suomen IPS:n toimintaa 31 vuoden ajan ennen jäämistään eläkkeelle viime vuonna. Nyt hän on koonnut sen 35-vuotisen historian kirjaksi, joka julkaistiin kesäkuussa. Se kertoo uutistoimiston tarinan, joka on nyt vaarassa tulla päätökseensä rahoituspulan ja median murroksen takia.

Kehitysaiheista journalismia tarvitaan silti yhä, uskoo Sundström.

”Globalisaatio on kutistanut maapallon, mutta samaan aikaan on isoja alueita, jotka unohdetaan kokonaan. Näistä asioista kertomisesta on tullut entistä tärkeämpää.”

”Meidän ei tarvitse päsmäröidä”

Suomen IPS ja sen vuonna 1964 Roomassa perustettu kansainvälinen kattojärjestö IPS (Inter Press Service) on journalismin kentällä poikkeuksellinen toimija.

IPS julkaisee kehitystä ja globaaleja kysymyksiä käsitteleviä artikkeleita netissä ja myy niitä julkaistavaksi kehitys- ja teollisuusmaiden medioissa – muun muassa Maailma.netissä. Tavoitteena ei ole tuottaa voittoa vaan ”edistää rauhaa ja kehitystä tiedonvälityksen avulla”.

Kuulostaa varsin idealistiselta.

”Sitä se on. Siksi onkin niin hämmästyttävää, että IPS on vielä hengissä. Se osoittaa, että jotain tilausta tälle on ollut”, Sundström vastaa.

IPS:n juttujen toimittajat ovat kotoisin kehitysmaista, mikä länsimaisessa mediassa on harvinaista. Kehitysmaiden edustajat ovat myös kansainvälisen IPS:n hallituksessa enemmistönä.

”Me lähdemme siitä, että kehitysmaiden asukkaat pystyvät tekemään asioita ihan yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin me. Meidän ei tarvitse olla päsmäröimässä näitä asioita. Paikallisilla toimittajilla on myös paremmat taustatiedot, koska he tuntevat kulttuurin perin pohjin”, Sundström sanoo.

IPS:n aihevalikoima poikkeaa perinteisestä ulkomaanjournalismista. Juttu voi käsitellä vaikkapa ilmastoälykästä viljelyä Eswatinissa tai maatuvien terveyssiteiden keksijöitä Intiassa. Aiheet ovat suurelle yleisölle tuntemattomia, mutta se on tarkoituskin.

”Ruohonjuuritason elämän kytkeminen globaaleihin kysymyksiin on IPS:n perusidea ja ohjenuora”, Sundström kertoo.

Periaatteisiin kuuluu myös, että jutuissa ei ylikorosteta kriisejä, ongelmia käsitellään rakentavasti ja opettavaista asennetta vältellään.

Vastapainoa perinteiselle journalismille

Suomen IPS:n historia alkaa vuodesta 1985, jolloin aiheesta kiinnostuneet opiskelijat ja toimittajat perustivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan suojissa Suomen IPS ry:n. Ensimmäinen puheenjohtaja oli Ylioppilaslehden päätoimittaja, nykyinen STT:n toimitusjohtaja Kimmo Pietinen.

Etelä-Suomen Sanomissa ulkomaantoimittajana työskennellyt Sundström kaipasi työltään muutakin kuin suurvaltasuhteiden seuraamista. Hän haki uutistoimistoon töihin heti ensimmäisessä rekrytoinnissa mutta ei tullut valituksi.

Lopulta vuonna 1988 tärppäsi. Sundströmin työhön kuului valikoida, suomentaa ja editoida jutut sellaisiksi, että ne sopivat suomalaiselle yleisölle. Samalla hän pyöritti yhdistyksen hallintoa ja hankki uutistoimistolle asiakkaita suomalaisista medioista.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa IPS:n toiminta pyöri Suomessa hyvin. Se sai ulkoministeriön tukea, ja myös media osti kiitettävästi IPS:n juttupakettia, johon kuuluu viikoittain neljä artikkelia.

”Veikkaan, ettei ole yhtään maakuntalehteä, joka ei olisi joskus ollut IPS:n asiakas. Lehdet kokivat, että IPS tarjosi hyvää vastapainoa perinteiselle uutistoimistotavaralle”, Sundström kertoo.

Kehitysmaat menivät muodista

Parhaimmillaan, vuonna 2012, Suomen IPS:n juttuja julkaistiin Suomessa yli 1 500 kertaa vuodessa.

Sitten alkoi laskusuhdanne ja median murros. Sosiaalinen media ja ilmainen verkkojournalismi alkoivat syödä lehdistön mainostuloja, ja media ajautui talousvaikeuksiin. Se heijastui IPS:ään niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja se alkoi menettää asiakkaitaan. Nykyisin julkaisuja kertyy enää runsaat 400 vuodessa.

”Lähes kaikkien maakuntalehtien ulkomaantoimitukset lakkautettiin, sivumääriä supistettiin ja lehdet muuttuivat tabloideiksi”, Sundström kertoo.

Lehdet alkoivat arvostaa enemmän omien toimittajiensa juttuja. Samalla kehitysmaa-aiheet menivät pois muodista.

”Klikkausjournalismin aikana on myös haaste, miten tehdä näistä aiheista niin raflaavia otsikoita, että ihmiset alkavat niitä netissä lukea.”

Viimeinen niitti oli se, että vuoden 2015 jälkeen Suomen IPS menetti ulkoministeriöltä saamansa viestintä- ja globaalikasvatustuen. Sillä oli aiemmin rahoitettu uutistoimiston toimintaa, mutta kun tuen edellytyksenä alettiin vaatia hankemuotoisuutta, IPS putosi tuensaajien joukosta.

”Samaan aikaan korostetaan sitä, että on tärkeää kertoa kehitysmaista ja kehityskysymyksistä. Ainakaan tällä tavalla sitä ei voi valtion tuella tehdä”, Sundström ihmettelee.

Kehityseroja on yhä

Sundströmin eläkkeelle jäännin jälkeen IPS:ää on pyöritetty osa-aikaisen freelancerin avulla eikä toiminnan kehittämiseen pystytä juuri satsaamaan rahaa.

IPS:n journalismia aiotaan kuitenkin toimittaa niin kauan kuin tilaajia riittää ja minimikulut saadaan katettua.

”Ihmisten toiveet ja tarpeet ovat samanlaisia joka paikassa. Toivon, että sen kertominen eri paikoista eri ihmisten suulla auttaisi meitä suvaitsemaan toisiamme paremmin ja tajuamaan, että ihan samanlaisia ihmisiä tässä ollaan”, Sundström toteaa.

Entä sitten jako kehitysmaihin ja kehittyneisiin maihin? Onko koko ”kehitysmaan” käsite jo vanhentunut?

Sundströmin mielestä ei.

”Niin kauan kuin maailma on tällä tavalla jakautunut, joku nimi näillä asioilla pitää olla. Mutta tietenkin on hyvä muistaa, että meillä on ’kehitysmaat’ keskuudessamme joka maassa. Eriarvoisuus on myös teollisuusmaiden sisällä hyvin suurta. Ja kun puhutaan kehitysmaiden edusta, pitää pohtia, onko se eliitin etu vai jonkun muun.”