Melkein kaikissa meistä asuu militaristi. Monessa se heräsi henkiin, kun Venäjä runsaat kaksi vuotta sitten hyökkäsi Ukrainaan.

Taiteellisen tutkimuksen dosentti Susanna Hast huomasi ensimmäistä kertaa miettivänsä, minne voisi tarvittaessa paeta, jos sota tulisi Suomeenkin.

Poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen pohti, pitäisikö hänen kiittää näkemiään upseereita siitä, että nämä osallistuvat Suomen puolustamiseen.

Se oli yllättävää, sillä Kotilainen ja Hast suhtautuvat sotilasvetoiseen turvallisuuteen ja militarismiin lähtökohtaisesti kriittisesti. Heillä oli sodan alkaessa meneillään Koneen säätiön rahoittama tutkimushanke, jonka osana he olivat toimittamassa kriittistä militarismintutkimusta käsittelevää kirjaa.

”Huomasimme, että meidän militarismitutkijoiden on turha osoitella, että tuolla mediassa tapahtuu militarisaatiota tai joku univormupukuinen mies militarisoi meitä. Militarisaatio ei ole ulkopuolellamme tapahtuva prosessi. Sen vahvuudesta kertoo se, että se tapahtuu meissä kaikissa”, Kotilainen sanoo.

Feministitutkija herättää epäilyksiä

Se, että militarismi ulottuu kaikille yhteiskunnan sektoreille ja koskettaa kaikkia sen jäseniä, on keskeinen teesi Hastin ja Kotilaisen toimittamassa uudessa teoksessa Sodan pauloissa: Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa.

Sen tarkoituksena on aloittaa Suomessa kriittisen militarismintutkimuksen perinne ja herättää keskustelua siitä, miten sotilaallinen valta yhteiskunnassa näkyy, miten se vaikuttaa ja miten sitä voisi purkaa. Kirja sisältää eri kirjoittajien artikkeleita, joissa analysoidaan militarismia eri tavoin, esimerkiksi feminismin ja ympäristöturvallisuuden näkökulmista.

Teoksen lähestymistapa sotilaalliseen valtaan ja kovaan turvallisuuteen on avoimen kriittinen, mikä juuri nyt, geopoliittisesti epävakaana aikana, tuntuu poikkeukselliselta. Hast ja Kotilainen tiedostavatkin, että aihe on tulenarka.

”Suomessa ei ole totuttu tarkastelemaan kriittisesti meidän omia puolustusvoimia eikä yhteiskuntaa tältä kantilta. Katsomme hirveän mielellämme muiden kriisejä, konflikteja ja militarismia, mutta emme ole kohdistaneet katsetta itseemme. Tällainen tutkimuslähtökohta herättää valtavasti vastarintaa ja ärtymystä”, Kotilainen sanoo.

Hän ja Hast ovat saaneet kriittistä palautetta kerrottuaan julkisuudessa työstään. Armeijaa käymättömiä feministitutkijoita ei aina pidetä oikeina henkilöinä tutkimaan sotaa. 

Juuri siksi aiheesta on heidän mielestään puhuttava.

”Sotilaallinen väkivalta on yksi suurimmista ja tuhoisimmista ihmisen keksimistä voimista. On kysyttävä, miksi se on niin pyhää ja tabumaista, ettei siitä voisi esittää kysymyksiä ja miksi se on yhteiskunnan osa-alue, jolla on erityisasema”, Hast sanoo.

Mitä vain voi militarisoida

Mitä militarismi ja militarisaatio sitten oikeastaan ovat ja miksi niistä pitäisi olla huolissaan?

Kirjassa militarismi määritellään ideologiaksi, joka läpäisee kaikki yhteiskunnat samaan tyyliin kuin vaikkapa rasismi tai köyhyys. Militaristisessa ajattelussa yhteiskuntaa tarkastellaan ennen kaikkea sotilaallisesta näkökulmasta. Ratkaisu turvattomuuteen on aseellinen puolustus, eikä tätä ratkaisua ole sopivaa kyseenalaistaa.

”Mitä vain voi militarisoida. Militarismi ei tarkoita vain asevoimia, vaan se on sotilaallisen vallan leviämistä, sotilaallisten arvojen ja käytäntöjen vaikutusta koko yhteiskunnassa. Militarisaation prosessi on vaivihkainen, pikkuhiljainen ja näkymätön”, Hast kuvailee.

Sen jälkeen, kun sota alkoi Ukrainassa, militarisaatio on Suomessa kiihtynyt. Jotkut muutokset on kenen tahansa helppo havaita: Suomi on liittynyt Natoon ja solminut Yhdysvaltain kanssa puolustusyhteistyösopimuksen. Asetehtaissa riittää töitä. 

Hastia ja Kotilaista kiinnostavat myös pienimuotoisemmat kehityskulut: Hallitusohjelmassa puhutaan ampumaratojen toiminnan turvaamisesta ja sotilaskäyttöön tarkoitettujen varusteiden verovähennyksistä. Hiljattain Suomessa ehdotettiin maanpuolustuspäivää kouluihin.

Piilotettu sota

Erityisen paljon militarisaatio näkyy julkisessa keskustelussa. Sodasta ja sen uhasta puhutaan jatkuvasti. Puhujina on paljon sotilaspukuisia asiantuntijoita, mikä on teoksen mukaan yksi militarisaation tunnusmerkeistä. Siviilitutkijoistakin moni on ominut sotajargonin.

Silti itse sodasta ei oikeastaan keskustella. Kyse on ”sanitoidusta” versiosta, joka piilottaa sodan todellisuuden, Hast sanoo. Sekin on militarismille tyypillistä.

”Meillä puhutaan maanpuolustustahdosta, varautumisesta ja valmistautumisesta. Samaan aikaan meidän ei kuitenkaan haluta kuvittelevan, mitkä paikat Suomessa pommitettaisiin maan tasalle tai miten pakolaisvirrat lähtisivät täältä liikkeelle. Kaikki se hirveys ja kauheus – emmehän me siitä puhu.”

Toisaalta samaan aikaan Suomessa on suhteellisen normaalia ajatella, että rintamalle on tarvittaessa lähdettävä tai sinne on lähetettävä oma lapsi kuolemaan tai tappamaan.

”Militarismi pystyy normalisoimaan ajatuksen, joka on oikeastaan täysin absurdi, kun sitä pysähtyy miettimään”, Kotilainen huomauttaa.

Militarisaatio näkyykin myös ihmisten ajattelutapoina, jotka voivat olla lähes alitajuisia.

Hast ja Kotilainen kutsuvat tätä ilmiötä mielen militarisaatioksi. Siitä oli kyse myös silloin, kun Hast etsi Ukrainan sodan alussa pakopaikkaa ja Kotilainen tunsi kiitollisuutta sotilaita kohtaan.

Juuri sitä on heidän mukaansa erityisen tärkeää tarkastella, sillä se jää herkästi näkymättömiin.

”Se on vaarallisempaa, koska silloin käytöksemme, puheemme ja arvomme voivat militarisoitua tavalla, jota ei pysty huomaamaan. On tärkeää tarkastella omaa osallisuuttamme ja prosesseja, joita sodan takana on. Yhteiskunnassa ja ihmisissä pitää tapahtua paljon, että sodankäynti mahdollistuu”, Hast muistuttaa.

Ilonpilaajuus tavoitteena

Hastin ja Kotilaisen tavoitteena on tehdä militarismin kriittisestä tarkastelusta Suomessa normaali asia. Se on iso urakka, sillä toisin kuin naapurimaissa, Suomessa ei ole varsinaista kriittisen militarismintutkimuksen perinnettä. Kun sodasta, armeijasta tai sotilaista tehdään kriittistä tutkimusta tai paljastuksia, seurauksena on usein polemiikkia.

Kotilainen ja Hast käyttävät itsestään termiä ilonpilaajat – eivät siksi, että he ajattelisivat kenenkään iloitsevan sodasta vaan siksi, että he ovat huomanneet, että kriittisten näkökohtien tuominen esiin johtaa usein siihen, että kommentoija itse nähdään ongelmana.

”Viestintuoja ristiinnaulitaan herkästi. Meidän pitää kuitenkin pystyä puhumaan siitä, miksi sota ja asevoimat ovat niin pyhä asia”, Kotilainen toteaa.

Hän nostaa esimerkiksi aiheen vaikeudesta viime viikolla julkaistun artikkelin, jossa sotatieteen dosentti Ilmari Käihkö kertoi rauhanturvaajakokemuksistaan Tšadissa. Käihkö on kertonut kirjassaan rauhanturvaajien syyllistyneen rasismiin ja ostaneen seksiä. Yle joutui sulkemaan asiaa koskevan keskustelun netissä moderointiruuhkan takia.

”On jännää, että oli radikaalia, että Käihkö kertoi sellaisen asian, josta ei ole voitu puhua mutta jonka kaikki tiesivät. Ja että siitä tuli pääuutisaihe. Muualla maailmassa sotilaiden teoista pystytään keskustelemaan”, Kotilainen huomauttaa.

Antirasismin keinot

Hastin ja Kotilaisen mielestä militarisaatio on oikeastaan koko demokratian ja avoimen yhteiskunnan vastavoima. Siihen liittyy hierarkkista johtamista ja salailua, päätöksiä ei tehdä avoimesti eivätkä yksilön oikeudet ole sen keskeisiä arvoja. Siksi sitä vastaan pitää toimia

”Sotilaallisen vallan kritiikki yhteiskunnassa on demokratian puolustamista omalla tavallaan. Jos tykkää suomalaisesta yhteiskunnasta ja siitä, miten tätä on viime vuosikymmeninä rakennettu, on oikeastaan hyvin isänmaallista puolustautua laajenevaa militarismia vastaan”, Kotilainen sanoo.

Hastilta ja Kotilaiselta pyydetään kuitenkin usein ratkaisuja siihen, mikä sitten olisi parempi vaihtoehto kuin militarisaatio – varsinkin aikana, jolloin nimenomaan aseelliset uhat tuntuvat kasvavan.

Hast muistuttaa, ettei valintaa voi tehdä täydellisen militarisaation ja sen täydellisen purkamisen välillä. Silti kaikkia militarisaation piirteitä ei tarvitse hyväksyä sokeasti vaihtoehtojen puutteessa.

Olennaista on pysyä militarisaation suhteen valppaana. Samalla sitä voi purkaa samalla tavoin kuin vaikkapa rasismia: tiedostamalla sen olemassaolo ja kamppailemalla sen ajattelutapoja vastaan.

”Nähdä sota niin raadollisena ja typeränä keksintönä kuin se on ja lopettaa sen ympärillä oleva militaristinen performanssi siitä, että se olisi jotain hienompaa ja syvempää, kun se ei sitä ole”, Kotilainen tiivistää.