Lähi-idässä on kosolti vettä - mutta ei kaikille
Vesipulaa pidetään tulevien sotien mahdollisena sytykkeenä Lähi-idässä, mutta tosiasiassa autiomaassakin on runsaasti vettä.
Vesipulaa pidetään tulevien sotien mahdollisena sytykkeenä Lähi-idässä, mutta tosiasiassa autiomaassakin on runsaasti vettä.
Ratkaisevaa
on, miten vesi jaetaan, tunisialainen maantieteilijä Habib Ayeb, 52,
sanoo. Hän toimii professorina sekä Pariisin yliopistossa että Kairon
amerikkalaisessa yliopistossa.
Ayeb muistuttaa, että Lähi-itä kuuluu suureen
aavikkovyöhykkeeseen, joka ulottuu Atlantilta Taurus- ja
Zargos-vuoristoihin Iranissa ja Irakissa.
Vettä alueella on kuitenkin kosolti, kun mukaan lasketaan
pohjavedet sekä joki- ja sadevesi. Alue saa vettä muualta sekä
Afrikasta tulevan Niilin että Turkista Irakiin laskevien Eufrat- ja
Tigrisjokien mukana.
Lähi-idän vesipula on poliittista
"Alueen kokonaisvesivaranto ylittää 2 000 kuutiota henkeä
kohti vuodessa, kun se niukan veden alueilla on alle 500 kuutiota",
Ayeb kertoo.
Lähi-idän vesiongelmat ovat hänen mukaansa seurausta vahvemman
oikeutta noudattavasta vesipolitiikasta ja tiukkojen kansainvälisten
sääntöjen puutteesta.
Irakilla on vettä jopa 4 000 kuutiota henkeä kohti, kun
Gazassa annos jää 200 kuutioon. Länsirannan ja Israelin tilanne ei ole
Ayebin mukaan juuri Gazaa parempi.
Hän näkee yhtenä ratkaisuna vesipulaan maatalousmaiden vuokraamisen sieltä, missä vettä riittää.
"Moni tekee sitä jo. Uudessa Irakissa voisi olla mahdollista,
että Israel saisi vuokralle laajoja peltoja Tigrisin ja Eufratin
lähistöltä", tutkija uumoilee.
Hän ei usko vesisotiin Lähi-idässä, koska vahvimmat eivät
niistä juurikaan hyötyisi ja heikoimmilla ei ole riittäviä voimavaroja.
Turkki ottaa vettä vahvemman oikeudella
Ayebin mukaan kansainväliset vesisopimukset ovat liian
epämääräisiä eivätkä poliittisesti sitovia. "Se jättää valtioille
oikeuden tulkita niitä omien etujensa mukaan."
Esimerkiksi kansainvälinen vesiväylä määritellään niin, että
se kulkee kahden tai useamman valtion alueella ja soveltuu
laivaliikenteeseen, mikä voi käytännössä vaihdella vuodenajan ja monien
muiden syiden vuoksi.
Niinpä Turkki ei pidä kaksoisvirtoja kansainvälisinä väylinä,
koska ne eivät ole kaikin paikoin purjehdittavia. Turkki käyttää vettä
mielensä mukaan piittaamatta Irakin ja Syyrian kanssa tehdyistä
sopimuksista, Ayeb selittää.
Kumppaneitaan vahvemmalla Turkilla on hänen mukaansa varaa
tehdä tilapäisiä sopimuksia vesien jakamisesta ja pidättyä lopullisesta
sopimuksesta.
Vaikeiden neuvottelujen jälkeen Turkki taipui vuonna 1987
antamaan Irakille ja Syyrialle "omista" Eufratin vesistään 500 kuutiota
sekunnissa.
Sittemmin Turkin patorakennelmat ovat huolestuttaneet naapureita.
Toisaalta Syyriakin rakensi 1975 Tabqan padon, mikä oli johtaa
yhteenottoon Irakin kanssa. Irak syytti Syyriaa vetensä varastamisesta,
mutta Syyria ilmoitti päinvastoin jakavansa koko ajan omaa vettään
Irakille.
Veden hinnoittelu jättää heikoimmat ilman
Ensimmäisen Persianlahden sodan aikana 1991 Irakin vedensaanti
leikattiin puoleen aiemmasta, Ayeb muistuttaa. Hän korostaa, että
sellaista voi tapahtua, koska veden oikeudenmukaisesta jakamisesta ei
ole sovittu maailmanlaajuisesti.
Vedensaantia rajoitetaan myös hinnoittelulla.
"Jos vedestä laskutetaan, sitä saavat vain maksukykyiset ja heikoimmat jäävät ilman", Ayeb sanoo.
Vesioikeuden puute koettelee erityisesti kehitysmaita.
Yltäkylläisesti vedestä nauttivat maat ovat valtaosin vauraita
teollisuusmaita, kun vesipula osuu muutenkin köyhille maille.
Lisää uusi kommentti
Lue ohjeet ennen kommentointia