Suomella on edessään tärkeä ponnistus, kun Genevessä järjestetään 23.–24.11. kansainvälinen Afganistan-apukonferenssi, jossa avunantajat lupaavat maalle miljardiluokan kehitysapupaketin.

Neljän vuoden välein järjestettävä konferenssi on aina merkittävä tapahtuma, sillä siellä luvattava summa muodostaa yli puolet Afganistanin budjetista.

Tänä vuonna konferenssi järjestetään kuitenkin erityisen tärkeällä hetkellä, sillä Afganistanin hallitus käy samaan aikaan historiallisia rauhanneuvotteluita sitä vastaan taistelevan Taleban-liikkeen kanssa. Se luo apukonferenssille sekä haasteita että mahdollisuuksia.

”Sukupolveen ei ole ollut horisonttia siihen, että Afganistaniin voisi tulla rauha. Siksi tämä konferenssi on tärkeämpi kuin aikaisemmat”, sanoo konferenssin erityisedustaja, suurlähettiläs Janne Taalas.

Afganistan-apukonferesseja on järjestetty vuodesta 2001 asti, jolloin Yhdysvallat syrjäytti Taleban-hallinnon. Isännöintivastuu ei ole erityisen suosittu tehtävä, sillä monissa avunantajissa maa herättää turhautumista: viime vuosina paljon apurahaa on mennyt myös Afganistanin korruptoituneen eliitin taskuihin.

Tällä hetkellä rauhanneuvotteluiden lisäksi epävarmuutta luovat jatkuva väkivalta, syvenevä köyhyys, jota koronapandemia vielä pahentaa, hallituksen sisäiset ristiriidat sekä Yhdysvaltain suunnitelmat vetää joukkonsa maasta ensi keväänä.

Käytännön järjestelyissäkin on ollut vaikeuksia. Vasta pari viikkoa sitten konferenssin järjestäjät joutuivat päättämään, että osallistujat – yli 70 maan edustajat ja liuta kansainvälisiä järjestöjä – ovat kokonaan etänä aiemmin suunnitellun hybridimallin sijasta.

Haasteista huolimatta Suomi halusi lähteä vetämään konferenssia.

”Tiesimme, että tämä on vaikea vuosi rauhanprosessin ja Yhdysvaltain vaalien takia, ja korona on tuonut lisää haasteita. Monenkeskistä järjestelmää täytyy kuitenkin tukea nimenomaan silloin, kun se on vaikeaa. Haluamme myös osoittaa, että Suomi pystyy hoitamaan hankalan tilanteen tyylikkäästi”, Taalas toteaa.

Epävarma tilanne

Suomen tehtävänä on ollut muun muassa neuvotella avunantajien ja Afganistanin hallituksen kanssa tuesta ja sen ehdoista. Epävarmuuden takia se ei ole ollut helppoa.

”Olemme tilanteessa, jossa neuvotellaan Afganistanille tukea seuraaviksi neljäksi vuodeksi, mutta näkyvyys niihin neljään vuoteen on hyvin huono. Emme tiedä, millainen hallitus ja millainen Afganistan se on”, Taalas kuvailee.

Samaa mieltä on ulkoministeriön konflikteihin erikoistunut kehityspolitiikan neuvonantaja Olli Ruohomäki. Hän ei ole ollut mukana konferenssijärjestelyissä mutta on seurannut maan tilannetta vuosikausia sekä virkamiehenä että tutkijana.

”Konferenssin ja apulupausten toimeenpaneminen tilanteessa, jossa ei ole vielä rauhaa eikä edes aselepoa, on haastavaa. Maali ikään kuin liikkuu koko ajan, ja se tekee kaikesta vaikeampaa”, hän sanoo.

Teoriassa jopa Taleban voi olla lähitulevaisuudessa mukana Afganistanin hallituksessa. Se herättää huolta kansainvälisessä yhteisössä, sillä Talebanin 1990-luvun kaltaista hirmuhallintoa ei haluta takaisin.

Siksi avunantajat aikovat asettaa Afganistanille myönnettävälle avulle tavallista tiukemmat ehdot. Niihin kuuluu demokratian, hyvän hallinnon, naisten oikeuksien ja ylipäätään kansainvälisten sitoumusten kunnioittaminen ja korruptioon puuttuminen.  

”En ole aiemmin kuullut ratkaisusta, jossa poliittinen ehdollisuus olisi näin selkeää. Avunantajat ovat valmiita tukemaan Afganistania, mutta tuomme selvästi esille ne asiat, joista emme jousta. Seuraavien neljän vuoden aikana voi tulla minkälainen hallinto tahansa, mutta meidän diilimme on tämä”, Taalas sanoo.

Taleban ei ole konferenssin kutsuvieraslistalla, mutta mikäli se joskus päätyy Afganistanin hallitukseen, ehdot sitovat myös sitä.

”Olen sanonut suoraan kaikille toimijoille, että Suomi ei voi tukea 90-luvun kaltaista emiraattia. Meidän veronmaksajamme eivät suostu sellaiseen”, Taalas sanoo.

Avun kohteista ei pulaa

Vielä ei tiedetä, kuinka paljon rahaa Afganistan lopulta avunantajilta saa. Viime kierroksella lupaus oli 15,2 miljardia dollaria, mutta nyt maailmaa vaivaa yleisen Afganistan-väsymyksen lisäksi koronapandemian aiheuttama talouskriisi. Taalaksen mukaan toiveissa on, ettei summa jäisi ainakaan paljon edellisen nelivuotiskauden alapuolelle.

Kehitysavun kohteista ei Afganistanissa olisi pulaa. Maa on maailmantilastojen hännillä kaikilla inhimillisen kehityksen mittareilla elinajanodotteesta koulutustasoon ja terveyspalveluihin.

Yli puolet väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Yli kolmanneksella ei ole riittävästi ruokaa. Viime vuosina maahan on palannut myös valtava määrä pakolaisia ja siirtotyöläisiä naapurimaista, ja työttömyys on korkealla.

”Meistä on tullut kerjäläisiä, ja se särkee sydämeni”, sanoo Kabulissa toimivan, perheväkivallan uhreja auttavan Afghan Women Skills Development Centerin johtaja, tasa-arvoaktivisti Mahbouba Seraj.

Hän toivoo, että avunantajat eivät unohtaisi maan naisia vaan varmistaisivat, että tuki todella menee naisille. Apurahaa pitäisi panna esimerkiksi naislääkäreitä kouluttaviin yliopistoihin ja naisten oikeuksista pitäisi huolehtia myös kaikilla muilla sektoreilla.

Toki Afganistanissa on tapahtunut myös edistystä. Aiempaa enemmän lapsia pääsee kouluun ja äitiys- ja lapsikuolleisuus ovat vähentyneet. Myös tasa-arvotilanne on parantunut. Esimerkiksi rauhanneuvotteluissa on mukana neljä naista.

”Kun palasin maahan vuonna 2003, naisilla ei ollut ääntä. Sen jälkeen naiset ovat saaneet äänensä kuuluviin ja päässeet korkeisiin viroihin, ja ihmiset ovat tottuneet siihen. Ei olisi helppoa sulkea naisia enää pois yhteiskunnasta”, Seraj toteaa.

Rubikin kuutio

Toistaiseksi väkivallan ja sotimisen loppuminen ei Afganistanissa näytä todennäköiseltä. Qatarissa kokoontuvat rauhanneuvottelijat eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen oikeastaan mistään.

Se ei tarkoita, etteivätkö rauhanneuvottelut silti olisi tärkeä asia.

”On merkittävää, että afgaanien välinen dialogi on pitkän väännön jälkeen alkanut, vaikkakin todella kivisesti. Nämä keskustelut olisi pitänyt kuitenkin käydä jo 19 vuotta sitten. Väliin on mahtunut paljon hukattuja mahdollisuuksia, menetettyjä ihmishenkiä ja hassattua rahaa”, Ruohomäki sanoo.

Hän ei halua lähteä arvailemaan, miltä rauhansopimuksen jälkeinen Afganistan lopulta näyttää. Siihen vaikuttaa liian moni seikka.

”Rauhan pitää olla afgaanien näköinen, ja seuraava kysymys onkin, kenen afgaanien? Se riippuu siitä, keneltä kysytään.”

Afganistanin sisällä on monenlaisia näkökulmia aina urbaanista ja koulutetusta väestä sotapäälliköihin. Jopa Talebanin sisällä on erilaisia näkemyksiä, Ruohomäki muistuttaa.

”Sen takia rauhanneuvottelujen edistäminen onkin niin haasteellista. Afganistan on kuin Rubikin kuutio: kun yhden sivun saa valmiiksi, toinen on yhä vinksallaan.”