(IPS) -- Gulab Shahin yöunet ovat menneet. Pakistanin rannikkoseudulla, Indus-joen suistolla Sindhin provinssissa pienessä Jhaloon kylässä asustavaa Shahia ja hänen perhettään huolettaa edessä oleva muutto kaupunkiin, pois sisämaahan tunkeutuvan meren tieltä.

”Emme veljieni kanssa muusta puhukaan. Millaista on elää muukalaisten keskellä, oudossa paikassa, omaksua vieras elämäntapa ja kadottaa oma kulttuurinsa ja identiteettinsä”, Gulab Shah kertoo puhelinhaastattelussa.

Shahin isä peri aikoinaan runsaat 2 000 hehtaaria maata, josta meri on niellyt lähes puolet. Maata on silti riittävästi, että jos sen saisi myytyä, uuden kodin perustaminen kaupunkiin olisi helppoa. ”Ei ole ostajia, eihän kukaan halua ostaa maata, jonka tietää pian vajoavan mereen”, Shah toteaa.

Ei maata eikä maatyöläisiä

”Vielä kymmenen vuotta sitten noin 160 hehtaaria oli viljelykelpoista, mutta tänä vuonna enää 60. Yhtäältä veden vähyys ja toisaalta lisääntynyt suolaisuus ovat tehneet mahdottomaksi viljellä kaikkia maitamme.”

Shahin perhe kasvatti 1990-luvulle asti ”maailman makeimpia” banaaneja ja hienoja vihanneksia. He elivät vaurasta elämää. Se on kaikki mennyttä.

Shah ja perhe ovat mahdottoman valinnan edessä. Jos he jäävät sijoilleen, heillä ei ole tarpeeksi työvoimaa maatöihin. ”Vuosi vuodelta yhä suurempi joukko ihmisiä, enimmäkseen maatyöläisiä, muuttaa pois, sillä täällä on koko ajan vähemmän töitä heille”, Gulab Shah selittää.

Ilmaston ja ihmisen tekoja

Miljoonien vuosien ajan Indus-joen vedet ovat ylläpitäneet jokisuiston rämeitä, soita, lahdelmia ja mangrove-metsiä Himalajan rinteiltä alkaneen 3 000 kilometrin matkansa loppupäässä, ennen mereen tyhjentymistään. Nykyään tämä maailmanlaajuisesti merkittäväksi luokiteltu kosteikko on kuivumassa ja hiljalleen heittämässä henkeään.

Ilmastonmuutoksella on osuutensa asiaan. Sateet ovat muuttuneet epäsäännöllisiksi eivätkä vesimäärät kasva, mutta sitä vastoin sekä maatalouden että kasvavan väestön vedenkulutus on lisääntynyt.

Jokeen rakennetut padot ja ikääntyessään rapautuneet veden jakelujärjestelmät haittaavat tuoreen jokiveden virtausta suistoon. Virtauksen väheneminen puolestaan vähentää sedimentin kulkeutumista ja kerrostumista, ja tämä taas antaa merelle tilaisuuden tunkeutua maalle.

Suistomaa onkin rajusti kutistunut. Mehranin teknillisen yliopiston vesitutkimuslaitoksen viime vuonna julkaisema, vanhoihin karttoihin ja kenttätutkimukseen pohjautuva raportti kertoi, että vuonna 1833 Indus-joen suisto kattoi noin 12 900 neliökilometriä. Nykyään suistoalueen pinta-ala on vain tuhat neliökilometriä.

Padot pitäisi purkaa

Moni suistomaan asukas uskoo, että suisto alkoi kuolla sillä hetkellä, kun ihminen valjasti mahtavan Induksen. Brittien vuosien 1923 ja 1932 välillä rakentama Sukkurin pato, ja sitä seuranneet vuoden 1955 Kotrin ja 1962 Guddun padot kuristivat aiemmin vehreän suiston henkihieveriin.

Induksen tuomat vesimäärät Sindhin provinssiin ovat kutistuneet alle kymmenekseen siitä, mitä ne olivat ennen patojen rakentamista.

Hydrologian ja vesiresurssien asiantuntija tohtori Hassan Abbas tietää, mitä Induksen suiston elvyttäminen vaatisi: pitäisi purkaa padot ja antaa joen virrata vapaana. Koska sitä ei tule tapahtumaan aivan lähiaikoina, viljelmien keinokastelua tulisi tehostaa ja ohjata ylijäävä vesi takaisin jokiuomaan.

Karachin kaltaisten, lähelle jokea rakennettujen kaupunkien vedentarvetta voisi tyydyttää hyödyntämällä tulvatasankoja.

”Induksen molemmin puolin on 6,5 kilometriä leveä tulvatasanko, jonka makean hiekan alla makaa puhdasta mineraalivettä. Useimmat suurista kaupungeista ovat korkeintaan kolmen kilometrin päässä joesta. Tarvitsee vain pumpata vesi ylös sadan metrin syvyydestä ja johtaa se vesijohdoilla kaupunkeihin”, Abbas sanoo.

Shahin ongelmaa tämäkään ei tosin ratkaisisi.