Miksi tämä sota?

Tiivistetty versio tästä kirjoituksesta julkaistaan Kumppani-lehdessä 1/2003

Tätä kirjoitettaessa Osama Bin Laden on juuri noussut – tai nostettu - esiin piilostaan vahvistamaan George W Bushin hallinnon viestiä omille ja alamaidensa kansalaisille: Al Qaida on paha, siksi on hyökättävä Irakiin. Yhdysvalloissa viesti näyttää purevan niin hyvin, että väkisinkin muistuu mieleen elokuva Wag the Dog.

Elokuvassa presidentin kasvot pelastaneen propagandasodan tuottajaa esittänyt Dustin Hoffman syytti jo ennen tätä viimeisintä hysterian aaltoa presidentti Bushin hallitusta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aiheuttaman syvän surun häpeämättömästä hyväksikäytöstä ja kansakunnan manipuloinnista hegemonian, rahan, vallan ja öljyn vuoksi käytävän sodan kannattajiksi.

Kuka hyvänsä viimeisimmän Bin Laden -nauhan takana onkaan, sen tekijä haluaa sotaa – ja tulee sen mitä todennäköisimmin maaliskuussa myös saamaan.


Sodan seurauksia on mahdoton arvailla. Optimistisimmat puhuvat USA:n nopeasta voitosta irakilaisten hurratessa ja kenties vajaan vuoden mittaisesta miehitysajasta demokraattisen hallinnon varmistamiseksi. Tuohon matkaan on helppo kuvitella mutkia. Entä jos Saddamin armeija käyttää paljon mainostettuja kemiallisia aseitaan hyökkääjiä - ja omaa kansaansa - vastaan?

Joka tapauksessa sodan tiedetään jo etukäteen tappavan kymmeniä, kenties satoja tuhansia viattomia siviilejä ja tuottavan mittaamattoman määrän inhimillistä kärsimystä. YK:n mukaan puoli miljoonaa irakilaista tulee haavoittumaan varhaisessa vaiheessa ja kenties 10 miljoonaa jää heti hätäavun varaan. Ja minkälaista jälkeä ne sadat risteilyohjukset aiheuttavat ympäristössä?

Tuon tuhon aiheuttamisen lasketaan maksavan USA:lle kenties jopa 200 miljardia dollaria. Tuo on summa, jonka Bushin kalliiksi haukkuma YK käyttää kaikkiin toimintoihinsa noin 20 vuodessa. Toki eurooppalaiset osallistuvat hätäapuun ja jälleenrakennukseen, mutta suurimman laskun maksavat Yhdysvaltain veronmaksajat. Raskaisiin talkoisiin osallistuvat myös ne 532 000 perhettä, joilta maan viime budjetissa vietiin kodinlämmitystuki, ne 83 000 lasta joilta vietiin koulunjälkeiset iltapäiväohjelmat tai päivähoidon tuki ja ne 36 000 vanhusta, joilta leikattiin liittovaltion ruokamääräahat. Euroopassakin bensiinin kuluttajahintoihin on jo lisätty ensimmäinen sotalisä.

Miksi? Mistä hyvästä me tuollaisen hinnan maksamme?

Julkisuudessa Irakin-sodalle ja Saddam Husseinin syrjäyttämiselle on esitetty kolme perustelua: 1) Saddamin joukkotuhoaseet on eliminoitava, 2) kansainvälisen terrorismin uhkaa on pienennettävä ja 3) Irakissa ja sen lähialueilla on edistettävä demokratiaa.

Vahvoja motiiveja, mutta ovatko ne aitoja?


Jos joukkotuhoaseiden uhka olisi hallituksen aito motiivi, eikö voisi kuvitella että laitettaisiin suurimmat panokset sinne, missä uhka on suurin?

Pakistanilla ja Pohjois-Korealla on ydinase olemassa tai valmisteilla, mikä on paljon suurempi uhka USA:lle kuin Irakin väitetyt biologiset aseet ja muutama 12 vuotta sitten jäljelle jäänyt Scud-ohjus. Sotilasvallankaappauksella valtaan tullut Pakistanin presidentti Pervez Musharraf toi viime vuonna julki periaatteellisen valmiutensa käyttää ydinasetta sodassa ja pohjoiskorealaiset ilmoittivat äskettäin varaavansa itselleen samalaisen oikeuden ennaltaehkäisevään ensi-iskuun ydinaseellaan kuin minkä USA:kin varaa itselleen. CIA:n arvion mukaan Saddam Hussein tuskin tulisi käyttämään omia väitettyjä joukkotuhoaseitaan, ellei häntä vastaan hyökätä.

Jos aseiden pelätään vuotavan terroristien käsiin, on Pakistanilla siitä toiminnasta paljon Irakia suurempi kokemus ja vahvemmat näytöt Kashmirin konfliktin yhteydessä.

Ei, Yhdysvaltain toimintaa Irakia vastaan ei voi perustella joukkotuhoaseiden USA:lle muodostamalla uhalla.


Jos terrorisminvastainen taistelu olisi hallituksen aito motiivi, voisi kuvitella että Saddamin hallinnon tuholla tavoiteltaisiin merkittävää takaiskua kansainväliselle terrorismille, sen halulle ja kyvylle hyökätä Yhdysvaltoja vastaan.

Irakin yhteydestä terroristeihin ei kovasta yrityksesta huolimatta ole kyetty löytämään mitään todisteita. Ainakaan Osama Bin Laden ei helmikuun 11. päivänä maailmalle esitellyn viestinsä mukaan tunnu väittävän tuon taivaallista Irakin hallinnon kohtalosta vaan oikein yllyttää tähän sotaan laskien sen synnyttävän kokonaisia uusia terroristisukupolvia. Viestin aitouden puolesta puhuu nimenomaan se seikka, että Bin Laden siinä tekee selvän pesäeron Saddamiin ja korostaa, että päämäärät ovat yhteiset vain tilapäisesti ja taktisista syistä.

Entäpä kaikkein pitkäaikaisin terrorismiongelma Lähi-Idässä, Israelin ja palestiinalaisten vuosikymmeniä jatkunut konflikti? Sillä alueella vain ääripäät innostuvat tästä sodasta, sillä oli sen lopputulos mikä hyvänsä, tämä konflikti tulee siitä vain kärjistymään. Yleisesti ottaen sota kärjistää tilannetta ja lisää terrorismin uhkaa.

Ei, terrorisminvastaisen taistelun kannalta tuo sota ei ole kovinkaan kaukana itsemurhayrityksestä. Tämä ei kelpaa Bushin motiiviksi, mikäli presidentin neuvonantajineen kuvitellaan olevan edes osittain järjissään.


Jos demokratian puolustaminen olisi Yhdysvaltain aito motiivi, voisi kuvitella että maan tai edes sen republikaanihallinnon toiminta olisi määrätietoista ja johdonmukaista.

Moni presidentin nykyinen avustaja oli korkeassa asemassa Reaganin ja Isä-Bushin kausilla 1981-1993, kokeneimmat jo presidentti Fordin aikana 70-luvulla. Erityisesti Donald Rumsfeld ja Dick Cheney olivat varsin hyvissä väleissä Saddam Husseinin kanssa silloin kun tämä oli USA:n tuolloisen vihollisen Iranin vihollinen. Cheney antoi puolustusministerinä Saddamille anteliaasti yhdysvaltalaista tiedusteluaineistoa Iranin armeijan liikkeistä, vaikka tiesi hyvin, että Irak käyttää kaasuasetta sodassa Irania vastaan lähes päivittäin. Kaasuaseen käyttöä ei myöskään arvosteltu.

Yhdysvaltain presidentillä ei tätä nykyä tunnu olevan kovin suuria demokratiavaatimuksia Alijevin Azerbaiz=ania, Nazarbajevin Kazakhstania tai Karimovin Uzbekistania kohtaan kutsuessaan heitä valkoiseen taloon tai kehitysapua antaessaan. Kuwaitista tai Saudi-Arabiasta ei myöskään kannata puhua samana päivänä kuin kansanvallasta.

Ei näytä myöskään länsimaisen demokratian puolustaminen kovin johdonmukaiselta ja aidolta motiivilta sodalle Irakiin.

Mistä sitten on kysymys?


Mikä on se avainsana, jota sen enempää presidentti Bush kansakunnan tila-puheessaan kuin ulkoministeri Powellkaan YK:n turvaneuvostossa ei suustaan päästänyt perustellessaan hyökkäystä Irakiin?

Paljon puhuttiin terrorismista, amerikan puolustamisesta ja vapaudesta, mutta kummassakaan puheessa ei kertaakaan mainittu tärkeää sanaa öljy.

Öljy on yhdysvaltain tärkein energianlähde ja maan johtajat ovat pitkää nolleet huolissaan sen riippuvuudesta tuontiöljyyn. Noin 40% Yhdysvaltain kaikesta energiantarpeesta on riippuvaista öljystä. Vuonna 2020 tuontiöljyn osuuden ennustetaan kasvavan jo 65 prosenttiin öljynkulutuksesta. Siinä on USA:n supervalta-aseman akilleen kantapää.


Maailman tunnetuista öljyvaroista 65 prosenttia on Lähi-Idässä. Yhdysvallat on toki lisääntyvässä määrin ollut kiinnostunut öljyvarantojen turvaamisesta Kaspianmerellä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Näiden alueiden öljyvarat ovat kuitenkin vähäisiä verrattuna tunnettuihin varantoihin Saudi-Arabiassa (264 mrd barrelia), Irakissa (112 mrd barrelia), Yhdistyneissä arabiemiraateissa (97,8 mrd barrelia) ja Kuwaitissa (96,5 mrd barrelia).

Tammikuun 23. päivänä 1980 presidentti Jimmy Carter antoi nimensä Carterin doktriinille, politiikalle jonka mukaan Yhdysvallat ei saa antaa yhdenkään maan päästä sellaiseen asemaan, jossa se uhkaa Persianlahden öljyn vapaata virtaa Yhdysvaltoihin. Itse ajatus alueen öljyn merkityksestä on peräisin jo ajalta heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin USA turvasi öljynsaantinsa ensin brittiyhtiöiden kautta ja sittemmin 1970-luvulla Persian Shaahin avulla. Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen Carterin doktriini päätti, että oma apu on paras apu ja se oma apu sisältää tarvittaessa sotilaallisen voiman käytön.

Irak on Persianlahden öljykentillä erityisen tärkeä tekijä siksi, että se on ainoa maa maailmassa, jonka tunnetuilla ja potentiaalisilla öljyvarannoilla kyetään murtamaan vahva riippuvuus Saudi-Arabiasta. Saudeille ei saisi antaa liikaa vaikutusta Yhdysvaltain taloudessa ennen kaikkea, koska se on niin aktiivinen öljynviejämaiden edunvalvoja. OPECia ei saisi päästää liian vaikutusvaltaiseen asemaan USA:n taloudessa, koska se nostaa öljyn hintaa – ja saattaa painostaa poliittisesti esimerkiksi Israelin ja Palestiinalaisten konfliktissa.


Carterin doktriinia toteutettiin vuonna 1987, kun Yhdysvaltain laivasto ryhtyi Iranin-Irakin sodan keskellä saattamaan kuwaitilaisia öljytankkereita turvallisesti persianlahdella – ja 1990 kun Isä-Bush ajoi Persianlahden sodalla Irakin pois miehittämästään Kuwaitista. Poika-Bush jatkaa nyt tuota operaatiota suunnilleen siitä, mihin isä jäi.

Ehkä selvimmin sen on ääneen sanonut varapresidentti Dick Cheney puheessaan ulkomailla käytyjen sotien veteraaneille elokuussa 2002: ”Näillä terroriaseilla varustettuna ja istuessaan 10 prosentin maailman öljyvarannoista päällä Saddam Husseinin voi odottaa pyrkivän hallitsemaan koko Lähi-Itää, pitää hallussaan suurta osaa maailman energiavaroista, suoraan uhata Amerikan ystäviä alueella ja kiristää Yhdysvaltoja ja muita maita ydinasein.”

Oma ironiansa on tietenkin siinä, että juuri Jimmy Carterille myönnettiin viime vuoden Nobelin rauhanpalkinto näpäytyksenä Bushin ja Cheneyn sotaisalle politiikalle Carterin doktriinin toteuttamisessa.


Persianlahden öljystä seuraa muutakin. Jälleen Dick Cheneyn sanoin (1990 senaatin komiteassa): Persianlahden öljyn kontrolli tuo mukanaan ”kuristusotteen”, ei vain Yhdysvaltain taloudesta, vaan myös “suurimmasta osasta muun maailman taloutta”.

Mitä Cheney ei sanonut ääneen, oli se tuon totuuden suora seurannainen, että kontroimalla Persianlahden öljyä, nimenomaan Yhdysvallat voi pitää suurinta osaa muun maailman taloudesta “kuristusotteessaan”.

Tähän tietenkin liittyy julkilausuttu politiikka absoluuttisen sotilaallisen ylivoiman säilyttämisestä. Yhdysvaltain tulee estää ketä hyvänsä potentiaalista kilpailijaa pääsemästä lähellekään tasa-arvoista asemaa sotilaallisesti. Se tapahtuu pitämällä oma puolustusbudjetti korkeana ja tuolla kuristusotteella muiden taloudesta. Japani ja Eurooppa ovat jo tässä otteessa, Kiina on hyvää vauhtia tulossa siihen, kun sen kasvavan talouden riippuvuus Persianlahden öljystä lisääntyy.

Näin Saddam Husseinin syrjäyttämisestä ja korvaamisesta Yhdysvalloille ja sen öljy-yhtiöille suosiollisemmalla hallituksella on tullut Yhdysvaltain Imperium-politiikan keskeinen painopiste. Tämän politiikan tarkoitus on turvata ja vahvistaa Yhdysvaltain ylivalta. Eikä se ole mikään salaisuus.


Tämän sodan valmistelu alkoi ennen syyskuun 11. päivää vuonna 2001. Se alkoi jo ennen kuin George W Bush oli edes presidenttiehdokas.

Vuonna 1997 Dick Cheney ja Donald Rumsfeld pistivät pystyyn ”Uuden amerikkalaisen vuosisadan” projektin ja ryhtyivät lobbaamaan Clintonia Irakin hallituksen syrjäyttämiseksi ja ”elintärkeiden etujemme puolustamiseksi Persianlahden alueella”. Clinton ei tarttunut syöttiin, mutta projekti ja sen takana olleet energiayhtiöt eivät hellittäneet.

Projektin jäsenet ovat nyt korkealla Bush II:n hallinnon hierarkiassa: kaksi apulaisulkoministeriä John Bolton ja Richard Armitage, apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz, puolustuskomitean puheenjohtaja Richard Perle, Nicaraguan raa'an contra-sodan suojelija, kongressin rikoksesta tuomitsema ja Isä-Bushin armahtama, nykyään vaikutusvaltaisen kansallisen turvaneuvoston demokratia- ja ihmisoikeusvastaava Elliot Abrams ja skandaalinkäryisen Unocal-öljy-yhtiön mies Zalmay Khalilzad.

Tätä kirjoitettaessa “Uuden amerikkalaisen vuosisadan projektissa” on mukana Yhdysvaltain lisäksi Tony Blairin Iso-Britannia. Näiden maiden öljy-yhtiöt tulevat saamaan etusijan “demokraattisen Irakin” öljykenttien hallinnasta käytävässä kovassa kansainvälisessä diplomaattisessa kilpailussa. Tämän on vapaan maailman ehdokas Irakin tulevaksi päämieheksi, Ahmed Chalabi jo luvannut.


Vastahakoisten maiden öljy-yhtiöt uhkaavat jäädä nuolemaan näppejään. Tätä taustaa vasten pitää nyt ja jälkikäteen arvioida helmikuun lopun ja maaliskuun 2003 tässä vaiheessa vielä tulevia tapahtumia.

Jos jokin saa Venäjän, Ranskan ja Kiinan kääntämään päänsä ja edes olemaan aktiivisesti vastustamatta sodan syttymistä, se on öljy. Venäläisellä Lukoililla, Ranskalaisella TotalFinaElfillä ja Kiinan kansallisella öljy-yhtiöllä on kullakin katsottuna omat öljykentät Irakin alueella. Saksa on paljon vähemmän riippuvainen öljystä, sillä ei ole omaa vahvaa öljy-yhtiötä lobbaamassa ja sen hallituskoalitio on tässä asiassa kenties yllämainittuja selkärankaisempi.

Erityisesti venäläiset ovat huolissaan. Amerikkalaiset eivät tarvitse heitä Irakissa. Uhkaukset Veto-oikeuden käytöstä YK:ssa he ovat jo sivuuttaneet toteamalla, etteivät tarvitse uutta valtuutusta turvallisuusneuvostolta. USA:n operaation pyrkimys öljyn hinnan laskuun romahduttaisi öljytuloista riippuvaisen venäjän budjetin. Myös Iran ja Saudi-Arabia olisivat melkoisessa pulassa öljyn hinnan huomattavan laskun kanssa.

Amerikkalaisten halpa bensiini ja öljy-yhtiöiden suuret voitot saattavat tuoda mukanaan melkoista epävakautta Lähi-Idässä, keski-Aasiassa ja Venäjällä.

Entäpä Yhdysvalloissa maksettava hinta? Imperiumeilla on tapana militarisoida omaa yhteiskuntaansa ja lisätä erilaisten uniformujen määrää katukuvassa. Salaisuuksien määrä kasvaa ja niiden vartioimiseksi kansalaisten yksityiselämään puututaan yhä herkemmin. Urkkiminen lisääntyy. Sotabudjettien kasvaessa yhteistä rahaa käytetään yleensä vähemmän koulutukseen, sosiaaliturvaan ja muihin arkisiin tarpeisiin.

Tästä sodasta hyötyjien joukko on pieni. Kaikki muut maksavat kauhean hinnan.

Juha Rekola
5.2.2003


© Muista tekijänoikeudet

Julkaisija: Kumppani