Nimrat Kaur saapui Myanmarin länsirannikolla sijaitsevaan Rakhinen osavaltioon huhtikuussa 2023. Hänen tehtävänään oli johtaa Lääkärit ilman rajoja -järjestön (MSF) terveysoperaatiota, jossa toimitettiin elintärkeitä terveyspalveluita etenkin maaseudun haavoittuville yhteisöille.

Mobiiliklinikat kiersivät syrjäseuduilla ja antoivat hoitoa muun muassa aliravitsemukseen ja tarjosivat lisääntymisterveys- sekä äitiysneuvolapalveluita.

Marraskuussa kapinallisryhmä Arakan Armyn (AA) ja Myanmarin sotilasjuntan hallinnassa olevan armeijan välinen hauras rauha kuitenkin rikkoutui ja Rakhinessa alettiin sotia.

Siviilit jäivät taisteluiden jalkoihin. Infrastruktuuria tuhottiin, ja myös MSF:n rakennukseen osui. Tiet suljettiin, mikä tarkoitti, ettei perustarvikkeita tai avustustarpeita saatu enää toimitettua. Mobiiliklinikat joutuivat lopettamaan toimintansa.

”Yritimme jatkaa niin pitkään kuin pystyimme, mutta tammikuuhun mennessä operaatioita oli jo hyvin vaikea ylläpitää. Todistimme säännöllisesti ilmaiskuja. Se oli hyvin stressaavaa ja traumaattista henkilökunnalle”, Kaur kuvailee.

Kun taistelut lähenivät, kaikki kynnelle kykenevät Rakhinen asukkaat ryhtyivät myymään omaisuuttaan ja yrittivät lähteä. Moni myi omaisuutensa myös saadakseen ruokaa.

”Muuta selviytymiskeinoa ei ole kuin pysyä paikallaan, tulla jotenkin toimeen ja keksiä jokin tapa taata turvallisuutensa – tai lähteä”, Kaur sanoo.

Myös hänet evakuoitiin maasta maaliskuun lopussa. Turvallisen reitin löytämiseen meni pitkään.

Avustusjärjestöjen toiminta on koko Myanmarissa ja erityisesti Rakhinessa äärimmäisen vaikeaa ja vaarallista, mutta Kaur on päättänyt puhua tilanteesta. Hänen mielestään Myanmar tarvitsee enemmän huomiota. 

Viimeinen pisara hänelle oli sairaaloiden sulkeminen. Lähes kaikki Pohjois- ja Keski-Rakhinen terveysasemat ja sairaalat on suljettu joko henkilökunnan tai tarpeiston puutteen vuoksi. 

”Se todella järkytti minua. Jos halutaan taistella vallasta, selvä. Mutta terveydenhuolto pitää jättää täysin sotimisen ulkopuolelle, oli tilanne mikä hyvänsä”, hän sanoo.

YK:n arvion (pdf) mukaan noin 1,6 miljoonaa ihmistä on Pohjois- ja Keski-Rakhinessa nyt ilman sairaalapalveluita. Yli 350 000 ihmistä on paennut.

Vastarinta vahvistuu

Rakhine on vain yksi osanen Myanmar monimutkaisessa konfliktissa – tai oikeastaan konfliktien vyyhdessä, jonka historia ulottuu vuosikymmenien taakse.

Myanmar itsenäistyi Isosta-Britanniasta vuonna 1948. Sisäiset ristiriidat alkoivat kuitenkin repiä monietnistä maata, kun siihen asti melko itsenäisesti alueitaan hallinneet etniset vähemmistöt ryhtyivät taistelemaan valtaväestö bamarien johtamaa keskushallintoa vastaan. Vuonna 1962 vallan otti sotilasjuntta.

2010-luvulla optimismi alkoi kuitenkin vallata alaa. Juntta ryhtyi luopumaan vallasta, vapautti ihmisoikeusaktivisti Aung San Suu Kyin ja suostui vaaleihin. Osa etnisistä aseellisista ryhmittymistä suostui tulitaukoon. Muu maailma antoi Myanmarin velkoja anateeksi ja poisti sille asetettuja pakotteita. Suomikin alkoi tehdä kehitysyhteistyötä maan kanssa.

Lupaava kehitys romahti helmikuussa 2021, kun sotilasjuntta kaappasi vallan uudelleen hävittyään vaalit. Kansa nousi vastarintaan, mutta armeija tukahdutti sen väkivaltaisesti. Tuhansia ihmisiä tapettiin, pidätettiin mielivaltaisesti tai kidutettiin.

Tällä kertaa juntta ei kuitenkaan ole onnistunut vakiinnuttamaan otettaan. Vallankaappauksen jälkeen etnisten aseellisten ryhmien väkivalta on alkanut uudelleen tai kiihtynyt. Rinnalleen ne ovat saaneet ”kansalaisten puolustusjoukkoja”, eli PDF:iä (People’s Defence Force), joita junttaan kyllästyneet tavalliset ihmiset ovat perustaneet vallankaappauksen jälkeen. 

Erilaisten aseellisten ryhmien liittolaisuudet ja tavoitteet vaihtelevat, mutta pääasiassa niitä yhdistää halu syrjäyttää juntta.

Juntta on reagoinut vastarintaan muun muassa ilmaiskuilla siviilikohteisiin. 

Viime syksynä kolme etnistä aseellista ryhmittymää käynnisti laajemman hyökkäyksen sotilashallitusta vastaan. Ne ovat saaneet haltuunsa maaseutualueita sekä myös sotilastukikohtia. Konflikteja seuraava ajatushautomo International Crisis Group kuvaa armeijan tappioita nöyryyttäviksi.

”Vallankaappausta vastustava liike on sotilaallisesti kyvykkäämpi kuin yleisesti oletettiin, ja se on saanut haltuunsa enemmän ja enemmän alueita. Tätä kehitystä ei ole tapahtunut vain etnisillä alueilla vaan myös maan keskialueilla. Armeija on joutunut pitkälti vetäytymään suurempiin kaupunkeihin ja se on sotilaallisesti ahtaammalla kuin koskaan aikaisemmin”, sanoo Suomen Lähetysseuran johtava projektipäällikkö Johannes Vierula.

Kapinallisten menestys on herättänyt toiveita siitä, että armeija romahtaisi ja juntta syrjäytettäisiin. Se ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä vastarinta on pirstaloitunutta.

”Kaikki sekamelska on johtanut siihen, ettei vahvaa yhteistä agendaa ole ja yhteen hiileen puhaltaminen on vaikeaa. Samaan aikaan armeija haluaa hajottaa ja hallita tekemällä yksittäisiä tulitaukoja eri ryhmittymien kanssa, jotta yhtenäistä oppositiovoimaa ei syntyisi”, kuvailee Ulkopoliittisen instituutin vieraileva johtava asiantuntija Olli Ruohomäki.

Hän huomauttaa, että konfliktin ympärille on jo kehittynyt tuottoisaa taloudellista toimintaa. Myanmarin rajoilla on havaittu esimerkiksi kokonaan uusi bisnesmuoto: haavoittuvaisia siirtotyöläisiä pakotetaan tehtailemaan kyberrikoksia. Siitä hyötyvien intresseissä ei siis ole lopettaa konfliktia.

”Se on surullinen tilanne ja johtaa konfliktin sirpaloitumisen syvenemiseen”, Ruohomäki toteaa.

Siviilit maksavat hinnan

Vallankaappaus ja konflikti ovat johtaneet katastrofaaliseen humanitaariseen tilanteeseen, joka tosin vaihtelee merkittävästi eri osavaltioiden välillä. YK:n mukaan noin kolme miljoonaa myanmarilaista on joutunut pakenemaan, ja määrä on kasvanut puolessa vuodessa 50 prosenttia. 18,6 miljoonaa ihmistä tarvitsee humanitaarista apua. Maan keskiluokka on puolittunut.

Taistelut ovat viime kuukausina keskittyneet etenkin Rakhineen, jossa toimiva kapinallisryhmä Arakan Army (AA) on saanut jalansijaa. Se taistelee osavaltion valtaväestön, rakhineiden eli arakanien oikeuksien puolesta.

YK:n humanitaarisen avun koordinaatiotoimiston mukaan aluetta pommitetaan maalta, mereltä ja ilmasta. Ruuasta, käteisestä ja ylipäätään kaikista perustarpeista on pulaa ja hinnat nousevat. Teiden ja vesireittien sulkeminen estää avun toimittamisen. Alueelta on raportoitu tuhopoltoista, mestauksista ja aseettomien, pakenevien siviilien ampumisista.

Tilanne on räjähdysherkkä, sillä Rakhinessa elää myös syrjitty rohingya-vähemmistö, jolla ei virallisesti ole Myanmarin kansalaisuutta eikä edes oikeutta liikkua vapaasti. Sadat tuhannet rohingyat pakenivat vuonna 2017 armeijan suorittamaa kansanmurhaa Bangladeshiin.

Nyt he ovat jälleen jäämässä taisteluiden jalkoihin. Armeijan lisäksi myös AA:n on raportoitu syyllistyneen väärinkäytöksiin rohingyoja kohtaan.

Nimrat Kaur on erityisen huolissaan siitä, että armeija on pakkovärvännyt rohingyoja riveihinsä. Se ilmoitti alkuvuodesta kaikkia koskevasta, vähintään kaksivuotisesta pakollisesta asepalveluksesta. Määräystä on sovellettu jopa alaikäisiin rohingyoihin.

Ei sisäinen asia

Ulkovallat, etenkin Kiina, ovat yrittäneet aika ajoin puuttua konfliktiin mutta eivät kovin ponnekkaasti.

Mediahuomiotakaan Myanmar ei juuri saa. Nimrat Kaur muistelee loka-marraskuuta, kun taistelut raivosivat Myanmarissa mutta ihmiset puhuivat vain Ukrainasta ja Gazasta. Vaikka hän ymmärtää sen, se loukkasi.

Hänen mielestään kansainvälinen yhteisö näkee Myanmarin tilanteen liian helposti eräänlaisena siviililuonteisena kiistana tai maan sisäisenä asiana. Hän toivoo, että maan tilanne nousisi edes keskusteluihin. Kyse on koko ihmiskunnasta, hän sanoo.

Vallankaappauksen jälkeen vastarintaliikkeen hallitsemilla alueilla ovat yleistyneet hallintomuodot, jotka eivät toimi juntan alaisuudessa. Lähetysseuran Johannes Vierula uskoo, että Myanmarin konfliktin ratkaisun avaimet piilevätkin jonkinlaisessa liittovaltiomallissa, jossa etniset ryhmät saisivat paljon päätäntävaltaa. 

Rauhaan on joka tapauksessa pitkä matka.

”Armeijan ja junttaa vastustavan liikkeen dialogi vaatisi osapuolten välistä luottamusta tai luottamusta itse prosessiin. Kumpaakaan ei tällä hetkellä ole. Toivon, että rauhanomaiselle ratkaisuille koittaisi aika, mutta tällä hetkellä ei näytä siltä, että juntan nykyjohdolla olisi halukkuutta käydä aitoa dialogia, jolla konfliktin juurisyihin voisi oikeasti puuttua.”

Toivoa antaa se, että demokratisoitumisen vuosina etenkin nuoret myanmarilaiset ehtivät tottua demokratiaan. Lähetysseura tukee edelleen muun muassa demokratiaa haluavia kansalaisjärjestöjä ja puolueita.

”Huolena on, että kun konflikti kärjistyy, aseelliset toimijat saavat enemmän sananvaltaa. Toisaalta joissakin etnisissä osavaltioissa on vahvoja puolueita, ja kansalaisjärjestöt tekevät parhaansa toimiakseen vaikeissa olosuhteissa. On puhuttelevaa, että vaikka ne ovat hyvin ahtaalla, ne pitävät silti kiinni omasta toimitilastaan”, Vierula huomauttaa.