(IPS) -- Aurinko paahtaa keskitaivaalta, ja ilmankosteus intialaisessa Tandaharan rannikkokylässä Bengalinlahdella on kohonnut painostavaan 95 prosenttiin. Monsuunisateet ovat jääneet vajaiksi ja riisipellot kellastuvat laidoiltaan, kun suolaisten tyrskyjen sumuksi nostamat pisarat satavat niiden päälle. Meri aaltoilee enää kahdensadan metrin päässä kodeista, pelloilta ja puutarhoista.

Kuusikymppinen Bengalata Rout suuntaa kohti rantaviivan kasuariinapuiden rivistöä, ”metsämuuria”, jonka Tandaharan naiset istuttivat vuoden 1999 supersyklonin jälkeen. Sykloni tuhosi kylän kaikki 108 savimajaa ja myrkytti hedelmälliset kasvimaat suolalla.

Naiset istuttivat puita kylän reunalle, hyvän matkan päähän rannasta. Nykyään myrskyöinä mainingit iskevät jo puunrunkoja vasten ja meri uhkaa hetkenä minä hyvänsä tunkeutua kyläläisten koteihin.

Odishan osavaltiossa sijaitseva Tandahara on parinkymmenen kilometrin päässä Konarkin aurinkotemppelistä. Konarkin temppeli on Unescon maailmanperintökohde, jota lähestyvä meri niin ikään uhkaa.

”Kun suuri sykloni iski, valtion aiemmin istuttama kasuariinojen suojavyöhyke kaatui. Jos sitä ei olisi ollut meren ja kylämme välissä, meidät olisi pyyhkäisty olemattomiin”, Rout kertoo.

Vuoden 1999 sykloni tappoi yli 10 000 ihmistä. Useimmat heistä menettivät henkensä, kun myrsky nosti merivettä jopa kymmenien kilometrien päähän sisämaahan. Tandaharassa ei kuollut yksikään.

Myrskyn jälkeen kylän naiset järjestäytyivät kymmeneksi kymmenen hengen vapaaehtoisryhmäksi. Ryhmissä oli nuoria ja vanhoja, lapsiakin. Naiset anoivat valtiolta ja apuun rientäneiltä kansalaisjärjestöiltä puuntaimia. Miehet auttoivat taimien istutuksessa, mutta naiset huolehtivat niiden hengissä säilymisestä istuttamisen jälkeen.

”Se oli vaikeaa. Maaperä oli suolaantunut ja nuorten kasvien täytyi kamppailla pysyäkseen hengissä. Kylästä saamamme vesikin oli muuttunut hiukan suolaiseksi”, Kanaka Behera, 32, kertoo.

Tuhat ämpärillistä joka toinen päivä

”Me noudamme talousvetemme matalasta kuopasta, joka täyttyy pohjavedellä. Aloimme miettiä, miksi emme antaisi makeaa vettä myös puillemme. Monttu on sisämaassa yli kilometrin päässä kylästämme ja vielä kauempana vastakkaisessa suunnassa sijaitsevista istutuksista. Päätimme kuitenkin tehdä niin ja kaivoimme kuoppaa laajemmaksi, jotta saisimme enemmän vettä”, Behera selittää.

”Kuukausien ajan nousimme joka toinen päivä ennen auringonnousua ja keräännyimme ämpäreinemme vesikuopan ympärille. Sitten alkoi todella raskas uurastus”, Bena Mallika muistelee työtä, jolla naiset varmistivat taimien selviytymisen.

Naiset muodostivat ketjun, jossa kymmenen naista ensin täytti ämpärit kuoppaan yön aikana tihkuneella vedellä ja antoi ne kymmenelle seuraavalle naiselle, jotka sitten toimittivat ne edelleen seuraavalle kymmenen naisen ryhmälle, ja niin edelleen, kunnes ämpärien vesi puolentoista kilometrin matkan kuljettuaan päätyi kastelemaan taimia. Puolenpäivän aikaan työ oli tehty ja taimet olivat saaneet juurilleen tuhat ämpärillistä vettä.

Meri lähenee

Syklonien ohella Tandaharaa uhkaa toinen, vähemmän silmiinpistävä ilmiö. Meri tulee koko ajan lähemmäksi.

Iäkkään banyanpuun varjossa joukko kylän vanhoja miehiä kertoo meren lähestymisestä. ”Kun olin kahdeksantoista, menimme merelle pyydystämään rapuja. Lähdimme kotoa aamulla, kannoimme lounaan mukanamme ja palasimme vasta illalla. Tuolloin meri oli yli kolmen kilometrin päässä”, Tahali Kalia Gopal Behera, 70, muistelee.

”Meri on syönyt 20 hehtaaria kylämme maita”, Bidyadhar Bhuyan lisää.

Odishan osavaltiolla on 550 kilometriä rantaviivaa. Rannoista 28 prosenttia kärsii eroosiosta ja 51 prosentin ongelmana on päin vastoin hiekan ja lietteen kasautuminen, kertoi vuonna 2018 julkaistu tutkimus (pdf) Intian rantojen tilasta. Tuoreempaa tietoa ei ole.

Eroosio ja kasautuminen ovat luonnollisia ilmiöitä, mutta ilmastokatastrofit ja voimakas merenkäynti kasvattavat ekologista epätasapainoa.

Tandaharassa meri on nykyään niin lähellä, että se on ilman erityisen huonoa säätäkin aurannut satametrisen kanaalin kylän laidunmaiden halki.

Kustannustehokas luonto

Oxfordin yliopiston tutkimus luontopohjaisista suojaratkaisuista osoittaa, että rannikon metsämuurit, mangrovet ja koralliriutat rikkovat aallot ennen kuin ne iskeytyivät rantaan tai murtautuvat kohti ihmisasumuksia. Aaltojen voima ja korkeus laskevat ja tulvimisen todennäköisyys vähenee.

Tutkimuksen mukaan luonnolliset ympäristöt ovat 2–5 kertaa kustannustehokkaampia kuin ihmistekoiset rakenteet. Esimerkiksi toisaalle Odishan rannikolle asennettu tulvimista estämään asennettu geotekstiiliputki oli vuosikymmenessä riekaleina.

Tandaharan biomuurin kaltaiset luonnonrakennelmat auttavat suojautumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksilta samalla, kun ne hidastavat lämpenemistä, tukevat luonnon monimuotoisuutta ja takaavat ekosysteemipalveluiden jatkuvuuden.

Vuohista ansioita ja vaivaa

Kun Bengalinlahden vedet hiljalleen lähestyivät Tandaharan taloja ja suolainen usva peitti maan päivin ja öin, riisisadot alkoivat pienentyä. Miehet alkoivat muuttaa pois työn perässä.

Naiset jäivät kylään lasten ja iäkkäiden vanhempiensa kanssa. He alkoivat kasvattaa vuohia, ja nykyään kylän 108 taloudella on yhteensä 500 vuohta. Aikuisesta vuohesta saa helposti 8 000 rupiaa (n. 90 euroa), mutta hyvien ansioiden vastapainona on vaiva: vuohet pitävät kasuariinapuiden taimista.

”Meidän täytyy suojella taimia, kunnes ne ovat vähintään puolentoista metrin korkuisia ja ikinälkäisten vuohien ulottumattomissa. Me partioimme kolmen ryhmissä aamuisin ja iltapäivisin”, iäkäs Harkamani Swain sanoo.

Lehmät ovat toinen uhka taimille. ”Jos karja tuhoaa puita, omistaja joutuu maksamaan sadan rupian korvauksen. Nälkäisen naudan häätäminen ei onnistu vain yhdeltä naiselta. Jos apua tarvitaan, eikä lähimmässä talossa asuva ryhmän jäsen vastaa avunpyyntöön, hänkin saa sadan rupian sakon”, Bengalata Rout selittää.

Vuonna 2000 naisten päättäväisyydestä vaikuttuneet metsäviranomaiset mentoroivat naisia muodostamaan kylän metsänsuojelukomitean. Paikallisviranomainen kiittelee yhteistyötä kylän naisten kanssa. ”Ilman tätä aktiivista ryhmää rannan metsä ei säilyisi hengissä kuukautta pitempään. Naiset kokevat itsensä voimakkaasti metsänsä omistajiksi.”

Kasuariinapuiden tiheän lehvästön varjossa lojuu heinäkasa. Heinä-elokuussa naiset kasvattavat siinä sieniä, joiden myyntitulot menevät ryhmän pankkitilille. Ryhmä tuottaa myyntiin myös laadukkaita ja arvokkaita betel-lehtiä.

Useimpina iltapäivinä naiset jättävät kylän taakseen ja vaeltavat kasuariinojen luo. He istuvat puiden varjoon juttelemaan rauhassa, nauramaan ja laulamaan yhdessä.

”Nämä puut ovat kuin varttuneita poikiamme. Ne seisovat vahvoina tässä, suojelevat meitä ja antavat meille itsevarmuutta ja tyytyväisyyden hetkiä”, Bengalata Rout tunnelmoi.

Hänen oma nelikymppinen poikansa Ritu on töissä tuhansien kilometrien päässä Intian länsipuolella, ja hän elää yhdessä miniänsä ja kahden pienen pojanpoikansa kanssa.

Kollektiivista voimaa

Puumuurin pystyttämisen ja ylläpitämisen luoma yhteisyyden tunne on antanut Tandaharan naisille voimaa muuttaa kylän kollektiivista mielenmaisemaa.

Kylän porakaivojen vesi muuttui niin suolaiseksi, etteivät janoisetkaan lapset suostuneet sitä juomaan. Pienestä pohjavesikuopasta saatava vesi ei riittänyt. Yhä suolaisemman veden juominen johti vatsavaivoihin, pahoinvointiin ja ihoärsytykseen.

Pandemian jälkeen kylän naiset ottivat vesiasian omiin käsiinsä. He marssivat paikallisen hallintoviranomaisen puheille mukanaan kylän kaivoista täytettyjä vesipulloja ja pyysivät virkailijaa juomaan. Virkailija järkyttyi ja myönsi, että vesi oli juomakelvotonta. Hän myös määräsi, että kylään toimitetaan vettä säiliöautoilla.

Vettä kuitenkin toimitetaan vain huhti- ja toukokuussa, kun kaivovesi on kaikkein suolaisimmillaan. Lisäksi vettä annetaan päivittäin vain kaksi ämpärillistä taloutta kohden, riippumatta perheen koosta. Kylään on luvattu vesijohtovesi, mutta työt eivät ole vielä edes alkaneet.

Tandaharan naiset ovat kasvattaneet sinnikkyyttään yhteisillä ponnistuksillaan kylän pelastamiseksi. Kylän vanhat miehet ehdottelevat muuttoa kauemmas lähestyvästä merestä, kuten kaksi naapurikylää on jo tehnyt. Naapurikylien asukkaat tosin ovat asettuneet metsämaalle laittomasti.

”Aina kun myrskytuulet ulvovat, sydämeni pamppailee pelosta, että tänään kaikki päättyy. Kun myrskyvaroitus tulee, pakenemme karjamme kanssa myrskysuojaan. Mutta me emme hylkää esivanhempiemme kylää. Teemme kaiken tarpeellisen, jotta se olisi turvallisempi. Mutta me emme lähde”, Rout vakuuttaa. Häntä kuuntelevat nuoret nyökkäävät hyväksyvästi.