Phyllis Omidon silmät alkoivat vuotaa heti, kun hän astui sisään tehtaaseen. Se oli ensimmäinen merkki, josta hän arvasi, että kaikki ei ollut kunnossa. Pian hän alkoi yskiä mustaa limaa, vaikka teki töitä vain toimistossa.

Oli vuosi 2009, ja Omido oli juuri nimitetty intialaisomisteiseen Kenya Metal Refineries -metallisulattoon yhteisösuhteiden johtajaksi.

Keniassa lähellä Mombasan rannikkokaupunkia sijaitseva tehdas käsitteli käytettyjä autonakkuja. Prosessiin kuului lyijyn irrottaminen akuista.

Pian myös hänen tehtaassa vieraillut pieni poikansa, jota hän yhä imetti, sairastui. Poika ei ollut ainoa: myös lähistöllä sijaitsevassa 3 000 asukkaan Owino Uhurun slummissa alettiin saada outoja oireita.

Tuttu virkamies ehdotti, että Omido testaisi poikansa ja alueen asukkaat lyijymyrkytyksen varalta.

”Sadat saivat oireita. Testasimme yli 800 ihmistä, ja kaikki saivat positiivisen testituloksen. Monilla on yhä ongelmia sisäelimissä, kuten munuaisissa, maksassa tai kilpirauhasessa”, Omido kertoo kymmenen vuotta myöhemmin Skype-haastattelussa.

Myrkytysten syynä olivat tehtaan ilmaan ja veteen päästämät höyryt ja myrkyt. Niiden on arveltu aiheuttaneen myös keskenmenoja ja jopa kuolemia.

Omidon havainnoista sai alkunsa oikeustaistelu, joka on hiljattain saavuttanut merkittävän etapin. Mombasalainen oikeusistuin määräsi heinäkuussa sekä tehtaan että Kenian viranomaiset maksamaan Owino Uhurun asukkaille yhteensä 10,2 miljoonan euron arvosta korvauksia ja kustantamaan jätteiden siivouksen.

Päätöksen mukaan viranomaiset tiesivät riskeistä, mutta antoivat tehtaalle silti toimiluvan eivätkä ryhtyneet toimiin myöskään ongelmien paljastuttua.

Vielä korvauksia ei ole maksettu, mutta tapaus on silti merkittävä ennakkopäätös. Vastaavanlaisia tehtaita on Keniassa paljon, ja tavallisesti ne ovat saaneet viranomaisilta ympäristölupia varsin löperöin perustein. Jatkossa lupia joudutaan harkitsemaan tarkemmin.

”Onko äiti paha ihminen?”

Omido ei ollut aiemmin pitänyt itseään ympäristöaktivistina, mutta Owino Uhurun tapaus sai hänet toimimaan. Hän vetosi ensin työnantajaansa, joka maksoi kyllä hänen sairaalalaskunsa mutta kielsi häntä enää puhumasta aiheesta. Hän jätti työtehtävänsä ja ryhtyi lobbaamaan viranomaisia asian ratkaisemiseksi. Hän perusti myös uuden ympäristöjärjestön – Center for Justice, Governance and Environmental Actionin eli CJGEA:n.

Ympäröivää yhteisöä oli aluksi vaikea saada mukaan.

”Monet asukkaat olivat tehtaalla töissä, joten he eivät tukeneet minua. Naiset olivat kuitenkin enemmän kotona, ja he olivat jo huomanneet muutoksia ympäristössä. Lapset sairastelivat usein, ja asukkaiden oli vaikea hengittää. Vesi oli saastunutta. Niinpä naiset alkoivat tukea minua, aluksi salaa.”

Omido pidätettiin kampanjoinnin takia ja hänet yritettiin jopa tappaa. Se ei saanut häntä lopettamaan. Hän tunsi monet yhteisössä menehtyneistä ihmisistä ja halusi asukkaille oikeutta.

”Vuonna 2012 minut pidätettiin, ja kun poikani näki minut tv:ssä hän kysyi, olenko minä paha ihminen. Halusin hänen tietävän, että en ole vaan tein oikein ympäristön ja ihmisten puolesta.”

Vuonna 2014 tehdas lopulta suljettiin. Omidon järjestö CJGEA vei tehtaan ja viranomaiset kuitenkin oikeuteen vuonna 2016, sillä monet sairastuneet olivat yhä ilman hoitoa ja asuinalue saastunut.

Korvauksia jännitetään yhä

Mombasan metallisulatto ei ole ainoa tehdas, joka on saastuttanut Keniassa paikallisia yhteisöjä. Vuonna 2015 CJGEA laski maasta 17 metallisulattoa, jotka sijaitsivat lähellä köyhiä yhteisöjä.

Vaikka maan lainsäädäntö on periaatteessa kunnossa ja vuoden 2010 perustuslakia pidetään edistyksellisenä, viranomaisilla on suuri kiusaus myöntää saastuttavalle teollisuudelle ympäristölupia. Taustalla ovat taloudelliset intressit, viranomaistoimijoiden läheiset välit ja korruptio.

Heinäkuun tuomio langettaakin suurimman vastuun juuri hallituksen toimijoille: ympäristöhallintovirasto NEMA joutuu maksamaan korvauksista 40 prosenttia, ympäristö- ja terveysministeriö kumpikin kymmenen prosenttia, samoin vienninedistämisvirasto Epza. Loppu jää maksettavaksi sulatolle ja sille maan vuokranneelle kustantamolle.

Vielä ei tosin tiedetä, maksavatko viranomaiset. Syyskuun alussa hallitus ilmoitti hakevansa valituslupaa. Se tarkoittaa, että yhteisö ei vieläkään saa korvauksia, jonka avulla moni lyijymyrkytyksen oireista yhä kärsivä voisi ostaa lääkkeitä.

”Tämä on iso takapakki. Se tarkoittaa, että valtion viranomaiset eivät ole ymmärtäneet oikeusjutun tarkoitusta. Kyse ei ole vain korvauksista vaan ihmisoikeuksista, valtion vastuusta suojella yhteisön oikeuksia”, Omido harmittelee.

Erin Brockovichin ja Wangari Maathain jalanjäljissä

Vaikka oikeusjuttu on vastatuulessa, Omidon mukaan viranomaiset ovat alkaneet valvoa tehtaita viime vuosina yhä paremmin eikä lupia myönnetä enää yhtä helposti. Myös tavalliset kansalaiset ovat yhä tietoisempia omista oikeuksistaan ja osaavat puolustaa ympäristöään.

Samaa mieltä on suomalaisen Kansalaisjärjestöjen ihmisoikeussäätiön (KIOS) Itä-Afrikan asiantuntija Saara Frestadius.

”Päätös on merkittävä, sillä vastuunkantajat joutuvat nyt vastuuseen. Ministeriöt joutuvat maksamaan korvauksia, koska ne eivät ole hoitaneet perustuslaillisia velvollisuuksiaan. Tämä lisää myös uskoa Kenian oikeusjärjestelmään”, hän huomauttaa.

KIOS on tukenut Omidon johtamaa CJGEA:ta vuodesta 2015 lähtien. Se on auttanut järjestöä muun muassa nostamaan ympäristöasioita esiin mediassa, ollut mukana kouluttamassa paikallista yhteisöä ympäristöoikeuksista ja tukenut järjestöä oikeusjutun nostamisessa. Parhaillaan se tukee järjestön ympäristöyhteistyötä paikallisviranomaisten kanssa sekä aktivistien verkostoitumista.

Omido on samaan aikaan noussut kansainvälisesti tunnetuksi aktivistiksi, joka on muun muassa saanut arvostetun Goldman-ympäristöpalkinnon. Kansainvälisessä mediassa hän on saanut lisänimen ”Kenian Erin Brockovich” yhdysvaltalaisen kollegansa mukaan.

Lähempänäkin tosin on inspiraation lähteitä: Omido itse on verrannut työtään kenialaisen ympäristöaktivistin Wangari Maathain ponnisteluihin. Tämä sai ensimmäisenä afrikkalaisnaisena Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2004.

Aktivistina hän pitää erityisen tärkeänä verkostoitumisen merkitystä.

”Aluksi en tuntenut ketään eikä minulla ollut kontakteja. Poliisin oli helppo häiritä minua ja pitää minua sellissä yön yli. Kun aloin verkostoitua ja tapasin ulkomaalaisia, häirintä loppui.”

Toisaalta ympäristöaktivistina toimiminen on Keniassa edelleen kaikkea muuta kuin turvallista. Maassa viimeksi tammikuussa käynyt Frestadius kertoo esimerkin ympäristöaktivistista, jonka alle kouluikäinen lapsi oli kaapattu ja jota oli pidetty kolme päivää vankina. Aktivistien nopea toiminta pelasti lapsen.

”Nykyisin ympäristöpuolustajien verkosto alkaa tiedottaa heti, jos jotakuta vaikkapa tullaan pidättämään. Tarkoitus on saada mahdollisimman nopeasti vaikutettua siihen, että pidätetty todella viedään poliisiasemalle eikä hän katoa. Kaapatun lapsenkin tapauksessa verkosto lähti liikkeelle nopeasti ja kaappaajat säikähtivät”, hän kertoo.