Perinnetieto vs. tietoverkkojen tieto

Teollisuusyhteiskunnassa tieteen tarkoitus oli etsiä totuutta, ja siten tieto tuli määritetyksi ensisijaisesti todenmukaisuuden kautta. Informaatioyhteiskunnassa tiedolla on kuitenkin läheisempi suhde käytännöllisyyteen. Totuus ei enää ole yhtä kiinnostava ominaisuus, väittää intialaistutkija Sunil Sahasrabudhey.

Sunil Sahasrabudhey puhuu Maailman sosiaalifoorumissa Mumbaissa

Seurauksena on, että konkreettisten asioiden maailma muuttuu merkitysten ja rakenteiden maailmaksi. Kulttuurista ympäristöä hallitsevat konekielelle taipuvat teksti, ääni ja kuva – sen sijaan haju, maku ja tuntoaisti jäävät vähempiarvoiseen asemaan. Jälkimmäisillä on kuitenkin usein merkittävä asema erityisesti alkuperäiskansojen tietokäsityksissä.

Tieto tuotannon palvelijana

Samanaikaisesti vahvistuu ajatus siitä, että kaiken tiedon tulisi olla hyödyksi joidenkin tuotteiden valmistuksessa – tavaroiden, palveluiden tai uuden tiedon tuotannossa. "Yhteiskunnissa, joissa vallitsee tietoperustainen talousjärjestelmä, suuren vaihtoarvon omaava tieto kohoaa hierarkiassa ylimmäksi", päättelee myöskin intialainen tutkija Avinash Jha.

Näin esimerkiksi lääkekasvi voidaan luokitella lääkkeeksi vain, jos se on tieteellisesti testattu ja muutettu kauppatavaraksi. Vuosisataisesta viljanviljelystä tulee tiedon aluetta vasta, kun siemen on patentoitu ja perinnetieto on liitetty uuteen kontekstiin. Valtava määrä kirjaamatonta viisautta luonnonmukaisista viljelymenetelmistä, torjunta-aineista ja lannoitteista menetetään kuitenkin sen vuoksi, ettei sitä pystytä tietoyhteiskunnassa luokittelemaan tietona.

Samalla tavoin opetusta, joka ei tapahdu luokkahuoneessa kirjojen ja liitutaulun ääressä, ei välttämättä osata luokitella tiedon piiriin. Muistia ja muita ongelmanratkaisumetodeja ei arvosteta yhtä korkealle kuin tieto- ja viestintäteknologian hyödyntämistä.

Kuitenkin maaseutu- ja kyläyhteisöissä pitkään työskennellyt K.B. Jinan uskoo, että oppia voi yhtä tehokkaasti myös perinteisillä metodeilla: "Minulla on pieni tytär, joka on vaellellut aikuisten mukana luonnossa, ja tuntee nimeltä kaikki kasvit, tietää minkälaisissa ympäristöissä ne kasvavat ja voiko niitä syödä vai ei. Olisiko hänen ollut järkevämpää yrittää tutustua niihin kirjan sivuilta?" hän kysyy.

Myös käsityöläisten projekteja läheltä seurannut Jinan korostaa tekemällä oppimista ja sisäisen tiedon merkitystä. "Jokaisessa on luonnostaan kauneuden tajua. Jokainen on luova ja älykäs", hän painottaa ja uskoo, että perinteisissä yhteisöissä ihmiset ovat usein vastaanottavaisempia "biologiselle opastajalle" sisällään.

Jinan huomauttaa myös, että monilla kyläyhteisöillä on merkittävää ympäristöosaamista, ja joiltakin puuttuu kokonaan jätteen käsite. Tavaraa käytetään niin pitkään, että se loppuu tai hajoaa. Kaikki teknologiat perustuvat luonnossa maatuviin materiaaleihin. Jopa nykyisin kuvaan ilmestyneille muovipusseille, maitotölkeille ja rautaromulle on löydetty uusiokäyttöä. "Moderni maailma luo jätettä, jonka perinteiset yhteisöt siivoavat", tiivistää Jinan.

Tiedon hierarkia kyseenalaistettava

Perinteisen tiedon asema on tietoyhteiskunnassa monella tapaa uhattuna, kuten intialaistutkijoiden esimerkeistä ilmee. Kärjistäen voi sanoa, että sillä ei ole auktoriteettia ennen kuin se on dokumentoitu, tieteellisesti testattu ja liitetty uuteen kontekstiin. Tietokoneen ja tiedon suhde kaipaisikin nykyistä enemmän huomiota keskustelussa, jota köyhien maiden ICT-kehityksestä käydään.

Intialaisen Indigen Research Foundationin verkkosivuilla Krishnarajulu esittää konkreettisia toimenpiteitä tiedon hierarkian kyseenalaistamiseksi: perinnetiedolle tulisi antaa tunnustusta akateemisissa piireissä, talouselämän oikeutta julistaa perinnetiedon osasia omakseen patentoinnin kautta tulisi rajoittaa nykyistä enemmän; lisäksi tarvittaisiin kansalaisliikettä, joka osoittaisi modernin elämänmuodon ja kulutuskulttuurin kestämättömyyden.

Linkki:

The Current Conflict in Knowledge Societies
Krishnarajulu