Asianajaja Imani Kimiri on periaatteessa tyytyväinen. Kimirin työpaikka, kansalaisjärjestö National Gay and Lesbian Human Rights Commission (NGLHRC), on viimeinkin saanut Kenian korkeimmalta oikeudelta luvan rekisteröityä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavana järjestönä.

Se on tärkeä edistysaskel, sillä luonnottomina pidetyt homoseksuaaliset suhteet ovat Keniassa edelleen rikos, ja niistä voi saada 14 vuoden vankeustuomion – joskin lakia sovelletaan varsin harvoin. 

NGLHRC:n oikeudellisten asioiden johtajana toimivalle Kimirille on keskeistä, että oikeus teki päätöksen Kenian vuonna 2010 uudistetun perustuslain näkökulmasta. Se takaa kaikille yhdistymisen vapauden.

”Oli tärkeää nähdä, että korkein oikeus tarkasteli asiaa oikeusvaltioperiaatteen kannalta ja vahvisti, että perusoikeudet eivät koske vain heteroiksi oletettua enemmistöä.”
 
NGLHRC tarjoaa oikeusapua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille (hlbtiq), jotka ovat kokeneet syrjintää. Se on yrittänyt pitkään myös saada homoseksuaaliset suhteet kriminalisoivan lain kumottua oikeusteitse.

Rekisteröinnin pitäisi periaatteessa helpottaa sen toimintaa, mutta sen jälkeen, kun oikeus helmikuussa teki päätöksensä, vihapuhe ja väkivalta hlbtiq-ihmisiä kohtaan on Keniassa vain kasvanut. Maaliskuussa järjestön oikeudellista apua tarvitsevien määrä kuusin- tai seitsenkertaistui normaaliin verrattuna. 

Poliitikot, uskonnolliset johtajat ja erilaiset sosiaalisen median vaikuttajat ovat lietsoneet vihaa verkossa ja perinteisissä uutisvälineissä. 

Esimerkiksi Kenian anglikaanikirkon arkkipiispan mukaan kyseessä on ympäristöaktivistien juoni, jonka tavoitteena on vaikuttaa ilmastonmuutokseen vähentämällä maapallon väestöä, kirjoittaa kenialainen toimittaja Patrick Gathara Al-Jazeeran artikkelissa. 

Linjauksesta levitetään myös vääriä tietoja. Jotkut uskovat, että se tarkoittaa samaa sukupuolta olevien avioliiton sallimista, Kimiri kertoo.

Kimirin mukaan myös fyysinen väkivalta hlbtiq-ihmisiä vastaan on kasvanut. Jotkut on karkotettu perhepiiristä, osa on saanut häädön vuokra-asunnostaan. Ihmisiä on pidätetty mielivaltaisesti ja heiltä on evätty palveluja. Moni on nyt masentunut ja ahdistunut.

”Ihmiset eivät halua liikkua ympäriinsä, koska se ei tunnu turvalliselta. Eilen olin tapaamisessa, jossa ihmiset kertoivat, että he kokevat joutuneensa takaisin kaappiin”, Kimiri kuvailee.

Uganda näyttää esimerkkiä

Samanlaisia uutisia on kuultu viime aikoina muualtakin Afrikasta. Ugandassa oli jo aiemmin tiukka 
lainsäädäntö, mutta maaliskuussa parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan jopa tunnustautuminen seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvaksi on laitonta, samoin heidän oikeuksiensa puolustaminen. Laki vaatii vielä presidentin allekirjoituksen.

Keniassa kansanedustaja Peter Kaluma on ajanut samantyyppistä lainsäädäntöä, ja Kimiri pelkääkin, että Ugandan esimerkistä otetaan oppia.

Myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön ILGA:n Afrikan-osaston vaikuttamistyön johtajan Robert Amoafon mukaan kielteiset ilmiöt näyttävät nyt leviävän maasta toiseen. Hän asuu Ghanassa, jossa parlamentti on niinikään käsitellyt lakia, joka kriminalisoisi homoseksuaalisuuden. 

”Uganda muodostaa ennakkotapauksen niille maille, jotka etsivät mahdollisuutta kriminalisoida hlbt-ihmiset. Tämä leviää maasta toiseen. Samanlaista kehitystä on Ghanassa, Malissa, Keniassa, Nigerissä, Tansaniassa”, hän luettelee.

Hiljattain Ugandassa vierailleen Amoafon mukaan uhkaukset ja väkivalta ovat jo lisääntyneet, vaikka laki ei ole vielä edes voimassa. 

”Lain mukaan ihmisiä voidaan rangaista jo siitä, etteivät he ilmoita hlbt-ihmisistä poliisille. Niinpä heistä pysytään loitolla. Ihmiset miettivät nyt, mitä tehdä, jos laki menee läpi. Minne paeta. Tukijärjestelmää ei kuitenkaan ole”, hän kertoo.

Myytit pitävät pintansa

Homoseksuaalisuuden kieltäviä lakeja on voimassa noin 30:ssä Afrikan maassa, eli suurimmassa osassa. Monissa maissa lakeja ei välttämättä sovelleta kovinkaan usein, mutta ne ruokkivat kielteistä asenneilmapiiriä, syrjintää ja väkivaltaa. 

Periaatteessa myönteistäkin kehitystä on tapahtunut: Esimerkiksi Angola ja Botswana ovat dekriminalisoineet homoseksuaalisuuden. Monissa maissa sateenkaariaktivismi ja hlbtiq-ihmisten näkyvyys ylipäätään on lisääntynyt ja aiempaa useampi uskaltaa tulla kaapista ulos. 

Kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Takavuosina seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ei juuri keskusteltu eikä heihin kiinnitetty huomiota. Amoafon mukaan sitä mukaa kuin tietoisuus on kasvanut, julkisesta keskustelusta on tullut vihamielisempää, sillä monissa maissa ei osata käsitellä aihetta.

”Monet Afrikan maista eivät ole tehneet mitään tutkimusta esimerkiksi siitä, keitä hlbt-ihmiset ovat ja miksi heihin kohdistetaan väkivaltaa. Poliitikot käyttävät mieluummin vanhoja myyttejä ja kuulopuheita lietsoakseen vihaa.”

Yksi yleisimmistä myyteistä sekä Amoafon että Kimirin mukaan on ajatus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä länsimaisena ilmiönä, joka ei ole alun perin kuulunut afrikkalaiseen kulttuuriin.

Se ei historiantutkimuksen valossa pidä paikkaansa. Ristiriitainen väite on senkin takia, että monien maiden syrjivä lainsäädäntö on peräisin siirtomaa-ajoilta. Keskustelu kuitenkin junnaa paikoillaan.

”Ensin sanottiin, että sitä [seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä] ei ole Afrikassa ollenkaan. Sitten ihmiset alkoivat tulla ulos kaapista, jolloin alettiin sanoa, että se on länsimaista tuotu ideologia. Kun sitten huomautettiin, että sitä on myös kaupungeissa, joissa ei ole koskaan asunut valkoisia, vastustajat sanoivat, että se on sairaus ja se on demonista”, Amoafo kuvailee.

Syrjinnässä ei ole kyse pelkästään uskomuksista vaan poliittisesta taktikoinnista. Kimiri kertoo, että esimerkiksi Keniassa on viime aikoina keskusteltu korkeista elinkustannuksista, korruptiosta ja hallituksen ottamista lainoista. Korkeimman oikeuden linjaus NGLHRC:n rekisteröintiluvasta on tarjonnut helpomman keskustelunaiheen.

”Hlbtiq-ihmisiä on pitkään käytetty pelinappulana, jonka avulla käännetään huomio hallituksen ongelmista muualle.”

Samaan aikaan kyse on myös vahvasti globaalista ilmiöstä. Esimerkiksi ILGA on viime vuosina varoittanut sateenkaarioikeuksien heikkenemisestä Euroopassa, eikä Suomessakaan esimerkiksi translakikeskustelua onnistuttu käymään ilman vihapuhetta.

Yhtenä syynä globaaliin vihapuheen kasvuun pidetään niin sanottua anti-gender-liikettä, joka on saanut lisää vaikutusvaltaa viimeisten kymmenen vuoden aikana etenkin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kyseessä ei ole yksi järjestö, vaan evankelisten kristillisten tahojen ja erilaisten oikeistovoimien rahoittama vaikutusvaltainen liike, joka vastustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien lisäksi myös naisten oikeuksia ja aborttioikeutta ja ratsastaa usein perhearvoilla. 

Liike lobbaa kehittyvien maiden edustajia esimerkiksi YK:n kokouksissa. Robert Amoafon mukaan esimerkiksi Ghanassa vaikuttaa erityisesti yhdysvaltalainen World Congress of Families, joka vastustaa aborttioikeutta ja tasa-arvoista avioliittoa. 

”Anti-gender-liike ajaa poliitikkojen ja etenkin lainsäätäjien päähän ideoita siitä, että nämä käyttäisivät lakia työkaluna kriminalisoida ja vahingoittaa Afrikan hlbt-yhteisöä. Se lobbaa myös perinteisiä johtajia ja uskonnollisia johtajia”, hän kertoo.

Poliitikoille viestiä on helppo myydä, sillä he tarvitsevat uskonnollisten ja perinteisten johtajien tukea vaaleissa menestyäkseen. Anti-gender-liike tukee poliitikkoja myös rahallisesti sekä esimerkiksi lennättämällä poliitikkoja Yhdysvaltoihin erilaisiin tapaamisiin ja konferensseihin, Amoafo kertoo.

Näkyvyys ratkaisee

Vaikka sateenkaarioikeuksien tilanne ei näytä tällä hetkellä Afrikassa hyvältä, Amoafon ja Kimirin mukaan paljon olisi silti tehtävissä. He toivovat tukea länsimaisilta avunantajamailta. Kimirin mukaan se voisi olla esimerkiksi apua vainotuille ihmisoikeuspuolustajille, tukea tuomareille, jotta nämä uskaltaisivat tehdä oikeusvaltioperiaatteen mukaisia päätöksiä tai diplomaattista vaikuttamistyötä. Amoafo peräänkuuluttaa rahallista apua hlbtiq-järjestöille.

Esimerkiksi Kenialle turismi on tärkeä tulonlähde, ja Kimirin mukaan yksi vaihtoehto voisi olla myös länsimaisten hlbtiq-turistien ohjeistaminen Keniaan matkustamisen vaaroista. 

Toisinaan länsimaissa on harkittu apuleikkauksia niiltä mailta, jotka polkevat hlbtiq-ihmisten oikeuksia. Robert Amoafon mukaan rahoitusta ei kannata katkaista kokonaan, mutta avunantajien on huolehdittava siitä, ettei varoja käytetä ihmisoikeusloukkauksiin.

Hän uskoo, että asenteet muuttuvat lopulta vain ihmisiä kouluttamalla. Perinteinen valistaminen ei välttämättä toimi, mutta jos esimerkiksi viihteen, musiikin ja taiteen piirissä olisi enemmän hlbtiq-ihmisiä, jotka osoittaisivat myytit vääriksi, asiat alkaisivat muuttua. 

”Kun ihmiset alkavat puhua aiheesta myönteiseen sävyyn, uskonnollisilla johtajilla ja poliitikoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kuunnella kansaa.”