Suomalaisella kehitysmaajournalismilla on tulevaisuus

Kun puhutaan kehitysmaajournalismin tulevaisuudesta, täytyy aloittaa asettamalla se kyseenalaiseksi- ainakin terminä. Mitä kehitysmaajournalismi on? Tarkoitammeko sillä kaikkea journalismia, joka käsittelee ns ODA-maita? Urheilu-, viihde, ja talousjournalismi mukaan luettuina?

Vai edellyttääkö kehitysmaajournalismi jotain tiettyä "vaihtoehtoista" näkökulmaa, foorumia, tai toimintatapaa ollakseen nimenomaan kehitysmaajournalismia? Pitääkö ajaa asiaa? Ovatko kehitysmaajournalistit kehitysmaauskoon hurahtaneita, pelataanko kehitysmaajournalismia vain hihhulikorteilla? Vai onko se jotain joka tapahtuu kehitysyhteistyöviranomaisten rahoituksella ja (salaisessa) valvonnassa?

Mielelläni unohtaisin koko termin ”kehitysmaajournalismi”, koska se lokeroi ja leimaa ja puhuisin yksinkertaisemmin hyvästä journalismista, sen tarpeesta ja mahdollisuuksista - ja tulevaisuudesta. Tässä tapauksessa kehitysmaita, niiden asukkaita ja globaalikysymyksiä käsittelevästä hyvästä journalismista, jos niin halutaan sanoa.


MITÄ TAPAHTUU JOURNALISMISSA yleensä, mitä ulkomaanjournalismissa? Mitä tapahtuu asianajojournalismissa, mitä vaihtoehtojournalismissa, mitä kansalaisjournalismissa – mitä kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten viestinnässä, sellaista joka vaikuttaa journalismiin sillä kentällä josta me nyt puhumme?

Journalismi Suomessa on yleisesti ottaen – vastaajasta riippuen – joko parempaa kuin koskaan tai lähestymässä kriisiä. Minä kuulun vähemmän tyytyväisten porukkaan. En kiellä suomalaisen laatujournalismin korkeaa tasoa, mutta väitän että uutistoiminnan muuttuessa sekuntipeliksi ja kustantajien välisen kilpailun yhä vain koventuessa journalismin sisältöön kohdistuu valtavia paineita: kaupallinen paine, poliittinen paine, ja ihan vaan arkinen kiireen paine – tehkää enemmän, useammalle välineelle, pienemmällä porukalla. Väheksymättä muita haasteita, väitän että journalismin suurin haaste tällä hetkellä on saada tiedotusvälineiden omistajat uskomaan, että journalismilla on laajempiakin tehtäviä kuin takoa heille rahaa, ja että laatujournalismi vähänkään pidemmällä tähtäimellä on heille erinomainen bisnesidea! Tämä haaste on juuri nyt melkoinen myös julkisen palvelun puolelle sovellettuna.

Ulkomaanjournalismin tulevaisuus Suomessa on kovin riippuvainen isosta kuviosta. Ulkomaanuutisoinnin maailmankuva meilläkin on ylikorostetun läntinen, itä ja etelä ovat uutiskartalla aliedustettuja. Eliitin maista kerrotaan myös myönteisiä ja arkisempia asioita, kun kehitysmaassa täytyy tapahtua melkomoinen onnettomuus ennen kuin se ylittää uutiskynnyksen. Raportoinnista tulee yksipuolisen kielteistä. Kansainväliset uutistoimistot ovat aina olleet tärkeitä meille, nyt Suomalainen näkökulma uhkaa kadota tai muuttua hyvin harvojen yksinoikeudeksi. Kirjeenvaihtajaverkostomme Naapurimaat-Bryssel-Washington-Moskova –akselin ulkopuolella ovat lähes 100-prosenttisesti riippuvaisia kiertävistä tai asemamaassa asuvista freelancereista, joita kumpiakin kohdellaan vanhan kasvatusmenetelmän mukaisesti, joka keppiä säästää se freelanceriaan vihaa.

Journalismin monista sisällöllisistä trendeistä täytyy tässä mainita ainakin eräänlainen tunnejournalismin sekä uudenlaisen asianajojournalismin suuntaukset. Asiallisuus on kuivaa ja yleisöä pyritään saamaan kiinnostumaan tuomalla tunteita esiin yhä voimallisemmin. Uudenlainen asianajojournalismi puolestaan määrittää, mitkä asiat ovat hyviä ja tavoittelemisen arvoisia, sekä pyrkii kaikella tarmollaan edistämään niitä. Välttämättä tämä ajatustapa ei ole kovin kaukana perinteisestä sosiaalisen vastuun teoriasta. Eroa on kuitenkin siinä, miten tärkeät asiat määritellään ja kuka määrittelyn tekee. Uutis- ja mielipideaineiston raja liukuu. Kehitysmaakysymyksissä tähän trendiin voi lukea mediatalojen yhteistyön suurten hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa. Ylen Hyvän nenäpäivä ja Plan-ilta lapselle ovat tästä trendistä ”kehitysmaajournalismiin” sopivia esimerkkejä.


VIRANOMAISET JA KANSALAISJÄRJESTÖT vaikuttavat kehitysmaajournalismiin monella tavalla, sekä itse julkaisijoina että muulla toiminnallaan. Suuri vaikuttaja on ulkoministeriö, joka mm. julkaisee Kehitys-lehteä ja jakaa kansalaisjärjestöille tiedotustukea, tuotantoyhtiöille av-tuotantotukea ja toimittajille matka-apurahoja kehitysmaihin. Näillä tuilla luonnollisesti vaikutetaan töiden aihevalintaan ja sisältöön.

Kansalaisjärjestöjen vaikutus on myös monitahoista. Yksi keskustelunaihe on ollut se, vääristääkö suuria rahankeräyksiä järjestävien kansalaisjärjestöjen viestintä median ja yleisön kehitysmaakuvaa. Saadakseen kansalaisten kukkaronnyörit löystymään järjestöjen täytyy osoittaa avun välttämättömyys ja teho.

Pahimmasta köyhyyspornosta on päästy, mutta välillä menestyspropaganda on kyllä turhan läpinäkyvää. Varsinkin köyhimmistä kehitysmaista annetaan varsin yksipuolinen ja masentava kuva, suurin osa positiivisista uutisista liittyy nyt kehitysyhteistyöhankkeisiin. Me, hyvät suomalaiset/kehittyneet ihmiset autamme, kun he eivät muuten pärjää. Ikivanha kehittynyt – alikehittynyt –asetelma nousee esiin vain vähän muotoaan muuttaneena aika usein. Ja johtaa ikuisuuskysymyksen äärelle: mitä on kehitys ja miten sitä mitataan?

Vaihtoehtojournalismi – miten se nyt sitten ikinä määritelläänkin – pyrkii perinteistä uutisjournalismia laajempaan näkökulmaan tai erilaiseen tuotannon tapaan. Teemat ja lähteet nousevat usein ruohonjuuritasolta, kansalaisjärjestöjen tai –liikkeiden toiminnasta - tai sitten toisesta ääripäästä, establishmentin asialle myönteisiksi havaituista perusjulistuksista, kuten nyt esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta tai millenium-julistuksesta.


KOLMANNEN MAAILMAN PUHEENVUOROJEN 20-vuotisen taipaleen aikana Suomeen on syntynyt aikamoinen kirjo varsin korkeatasoisia kanavia vaihtoehtoiselle ulkomaanjournalismille: Ydin on vanhempi, IPS Suomessa ja Kumppani-lehti täyttivät 20 vuotta jo pari vuotta sitten, uudemmista voi mainita vaikkapa Voiman, Pystykorva-kirjat, Maailma.netin, Diplon, Maailmansivu.fi –jos itselle tutuimpia saa listata.

Moni järjestö julkaisee journalistisesti erittäin korkealaatuisia lehtiä, kirjoja ja webbisivuja. Varsinainen kehitysmaa-aiheinen kansalaisjournalismi kukoistaa lähinnä kansainvälisilla sivustoilla ja toistaiseksi muilla kielillä kuin suomeksi. Indymedian suomalainen versio kulma.net jäi lyhytikäiseksi, mutta blogeja ja vähemmän järjestöllisiä verkkolehtiä löytyy myös. Vaikkapa ”toisinsanoen.fi”.

Suomalaiset journalistit päättivät muutama vuosi sitten vahvistaa omaa solidaarisuustoimintaansa ja Viestintä ja kehitys –säätiö perustettiin sitä tarkoitusta varten ja lisäämään viestintäalan kehitysyhteistyötä. Vikesin toiminnan alkutaival on osoittanut, että alalla on paljon asiantuntemusta ja kiinnostusta tähän työhön. Vikes ei suoraan pyri vaikuttamaan journalismin sisältöön, mutta jos suomalainen journalistikunta saadaan laajemmin aktivoitua mukaan ammatilliseen kansainväliseen solidaarisuustoimintaan, luulen että sillä voi olla merkitystä myös journalismille.


NIIN SANOTULLA KEHITYSMAAJOURNALISMILLA ei siis minun mielestäni Suomessa mene aivan huonosti. Etelän näkökulmistaan ja taustoituksestaan tunnettu IPS teki viime heinäkuussa uuden ennätyksen, 126 IPS:n juttua suomalaisissa lehdissä. Viime kesäkuussa maailmansivun tilasto osoitti ensimmäisen kerran yli 1000 uniikkia kävijää päivässä. Tässä yhteydessä täytyy kyllä ihmetellä sitä, että Yle lopetti viime keväänä IPS:n uutispalvelun ostamisen "säästösyistä", vaikka hinta oli tingitty muutamiin satasiin kuussa. YLE:n säästötalkoista on tässä talossa ja sen ulkopuolella puhuttu melko lailla, mutta on se aika uskomatonta, että julkisen palvelun yleisradioyhtiöllä ei ole varaa palvella yleisöään IPS:n uutisilla!

Vai voisiko olla kysymys jostain muusta? Mainio viikottainen dokumenttielokuvasarja kolmas ulottuvuus ei kuulemma pitkällä tähtäimellä mahdu Teema-kanavankaan profiiliin. Rahasta ei sekään voi olla kiinni, koska - IPS:n uutisten tavoin - näissä dokumenteissa jos missä on ”hinta/laatu –suhde ostajan kannalta kohdallaan”.


ÄLKÄÄ HYVÄT JOHTAJAT keski-ikäisyyksissänne sulkeko silmiänne siltä kehitykseltä, että suomalaisen yhteiskunnan aito kansainvälistyminen tuo mukanaan sellaisiakin trendejä kuin reilun kaupan markkinat ja laadukkaan kehitysmaajournalismin markkinat!

Myös kehitysmaajournalismin kannalta tulevaisuuden ratkaiseva iso kysymys onkin, mihin mediaa nykyisen myllerryksen keskellä johdetaan. Eikä missään nimessä vain YLE:ssä vaan koko mediakentässä. Satsataanko laadukkaaseen journalismiin vai lähdetäänkö siitä että tuotteella ja sen laadulla ei itse asiassa ole väliä, myydään sitä jonkun aikaa ja sitten keksitään jotain muuta, jolla saadaan ”kuluttajat” tulemaan tykö ja siten tienattua rahaa ja/tai uskottavuutta?

Väitän, että laadukkaalle ja monimuotoiselle kehitysmaita ja globaaliongelmia käsittelevälle journalismille on tarvetta ja tekijöitä. Sille on olemassa foorumeita ja sillä on tulevaisuus edessään. Kolmannen maailman puheenvuoroista on 20 vuodessa tullut vakuuttava kiintotähti tälle taivaalle.

Otetaanko ”valtavirran” mediassa haaste vastaan, vai ajetaanko se vaihtoehtoisille foorumeille?


Viestintä ja kehitys –säätiö Vikesin puheenjohtaja Juha Rekolan puheenvuoro Kehitysmaajournalismista ja sen tulevaisuudesta Suomessa YLE:n Kolmannen maailman puheenvuorojen 20-vuotisjuhlaseminaarissa 12.12.2007