Suomen ulkopoliittinen vaikutusvalta todennäköisesti vähenee, jos kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä eli niin sanotuista maaohjelmista leikataan, arvioivat tutkijat.

”Se on ihan selvä asia. Suomella on ollut vuosikymmeniä pitkiä yhteistyösuhteita monissa maissa, joissa on toimittu yhdessä muiden Pohjoismaiden ja eurooppalaisten avunantajien kanssa. Jos Suomi lähtee niistä, se ei pysty enää vaikuttamaan asioihin samalla tavoin kuin aiemmin”, sanoo Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen lehtori, akatemiatutkija Eija Ranta.

Kahdenvälisellä yhteistyöllä tarkoitetaan laajoja, monivuotisia kehitysohjelmia, joita Suomella on tällä erää yhdeksän kumppanimaan kanssa. Niiden tuki kohdistuu monille eri sektoreille ja toimijoille. Se voi olla yhteistyötä esimerkiksi tietyn ministeriön hallinnonalan kehittämiseksi. Lisäksi on alueellisia yhteistyöohjelmia ja kevyempää yhteistyötä muutamien maiden kanssa.

Hallitus aikoo siirtää kehitysyhteistyön painopistettä pois maaohjelmista ja vähentää niiden määrää. Viime viikolla julkaistun valtiovarainministeriön budjettiesityksen mukaan kahdenvälisestä yhteistyöstä, jota kutsutaan myös maa- ja aluekohtaiseksi yhteistyöksi, leikataan jo ensi vuonna 28 prosenttia nykytasoon verrattuna.

Vielä ei tiedetä, mistä kumppanimaista Suomi luopuu, mutta hallitusohjelma (pdf) antaa siitä viitteitä. Sen mukaan Suomi ei anna kehitysapua niille toimijoille, jotka tukevat Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Mailta aiotaan jatkossa vaatia myös sitoutumista omien kansalaistensa vastaanottoon sekä kansainvälisen sääntöperustaisen järjestyksen tukemista.

Vastakkainasettelu kasvaa

Kahdenvälisestä yhteistyöstä leikkaaminen ja sen ehdollistaminen Ukraina- ja Venäjä-kantojen perusteella ei tutkijoiden mukaan välttämättä johda toivottuihin tuloksiin.

”Maailmanhistorian vaiheessa, jossa geopoliittinen kilpailu on kuumimmillaan, on mielenkiintoista, että Suomi alkaa vahvasti kehystää itseään sen ulkopuolelle”, toteaa maantieteen yliopistonlehtori, dosentti Lauri Hooli Turun yliopistosta.

Hän huomauttaa, että kahdenvälisellä yhteistyöllä Suomi on nimenomaan halunnut tukea kehittyvien maiden demokratia- ja oikeusvaltiokehitystä.

”Se tarkoittaa, että ne eivät ole missään nimessä valmiiksi demokraattisia eivätkä oikeusvaltioperiaatetta noudattavia: se on syy, miksi me olemme siellä olleet. Lisäksi Venäjän hallinnolle sopii varmasti erittäin hyvin, jos Suomen kaltaiset valtiot vetäytyvät sen takia, että jokin Afrikan valtio tekee yhteistyötä Venäjän kanssa.”

Kahdenvälisestä työstä vetäytyminen Ukrainan takia voi myös syventää vastakkainasettelua länsimaiden ja kehittyvien maiden välillä. Sille on jo olemassa pohjaa, sillä etenkin monet Afrikan maat kokevat, että länsimaat sanelevat niille edelleen omia arvojaan siirtomaa-ajan tapaan.

”Afrikan maissa on syntynyt vahvasti populistisia liikkeitä, jotka sanovat, etteivät kuuntele enää kenenkään ulkopuolisen sanelua siitä, millaista politiikkaa heidän maissaan pitäisi harjoittaa. Eli se [kehitysyhteistyön ehdollistaminen] lisää vastakkainasettelua ja mustavalkoisuutta, mikä ei missään nimessä ole Suomen tai demokratiakehityksen etu”, Hooli sanoo.

Suomi ei voi vaikuttaa yksin

Toistaiseksi on hyvin epävarmaa, mitä hallitus oikeastaan aikoo maaohjelmille tehdä. Leikkauksia on luvassa, mutta se, mihin ja millä perustein, on vielä epäselvää, sillä loppujen lopuksi vain hyvin harva maa tukee Venäjää suoraan, eikä niitä ole Suomen kumppanimaidenkaan joukossa kuin yksi: Syyria.

Se on äänestänyt vastaan, kun YK:ssa on äänestetty Venäjän tuomitsevista päätöslauselmista. Suomi ei kuitenkaan ole antanut sen hallinnolle suoraan rahaa.

Niin sanottuja ”aidalla istujia” on enemmän. Kumppanimaista ainakin Etiopia, Tansania, Mosambik, Vietnam, Kirgisia ja Tadžikistan ovat YK-äänestyksissä äänestäneet tyhjää tai jättäneet äänestämättä.

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio (ps) sanoi elokuun suurlähettiläspäivien yhteydessä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa, että näiden maiden kanssa ”edistetään vuoropuhelua”. 

”Hallitukselle on ollut moraalisesti tärkeää olla vahvasti Ukrainan tukena. Sitä kautta meidän täytyy pyrkiä kehittyvien maiden kanssa tasapuolisuuteen ja vastavuoroiseen kumppanuuteen. Mielestäni siihen sisältyy se, että kerromme suoraan, mitä haluamme ja mitä edellytämme tai ainakin odotamme heiltä tämän suhteen”, hän muotoili. 

Vaikuttamistyö on hänen mukaansa tarkoitus kuitenkin tehdä ”aika pitkälti positiivisen kautta”.

Tutkijat eivät usko, että Suomella on kovin paljon mahdollisuuksia vaikuttaa näihin maihin ainakaan yksinään. Enemmän riippuu siitä, mitä EU-tasolla päätetään, sillä Suomi toimii monessa maassa osana EU:ta. 

Se, miksi etenkään jotkut Afrikan maat eivät ole äänestäneet suoraan Venäjää vastaan, on muutenkin monimutkainen kysymys. Lauri Hoolin mukaan monille niistä konflikti on yksinkertaisesti kaukainen asia.

Lisäksi monella on taustallaan pitkä puolueettomuuden historia.

”Ne ovat pitkään tasapainotelleet erilaisten toimijoiden, kuten Euroopan, Venäjän, Kiinan ja Yhdysvaltain välillä. Se on merkittävä osa monen Afrikan maan ulkopolitiikkaa”, Ranta muistuttaa.

Kehityspolitiikan trendit murroksessa

Riippumatta siitä, mitkä maat lopulta putoavat kumppanimaiden joukosta, leikkaukset juuri kahdenväliseen yhteistyöhön edustavat Suomen kehitysyhteistyössä uutta linjaa ainakin, mitä tulee lähihistoriaan.

Suomen edellisen oikeistohallituksen aikana, pääministeri Juha Sipilän (kesk) kaudella, leikattiin etenkin kansalaisjärjestöiltä sekä monenkeskisestä yhteistyöstä, eli käytännössä YK-järjestöiltä. Nyt trendi on melkeinpä päinvastainen.

Se kuitenkin sopii hyvin oikeistohallituksen ideologiaan: valtion roolia pienennetään ja järjestöjen ja yritysten roolia korostetaan, Eija Ranta sanoo.

Lauri Hooli puolestaan arvelee, että kahdenvälisestä yhteistyöstä on helpompaa leikata kuin monenkeskisestä, sillä se voisi näyttää pahalta muiden länsimaiden silmissä. Järjestöpuolella taas on paljon kristillistaustaisia toimijoita, joiden tukeminen kelvannee useimmille oikeistopuolueille.

Ranta näkee, että Suomen kehitysyhteistyössä on kuitenkin meneillään myös syvällisempi muutos, joka liittyy perussuomalaisten tuloon kehityspolitiikan kentälle. Siinä, missä kaikki puolueet kannattivat kehitysyhteistyötä ainakin periaatteen tasolla, perussuomalaiset taas on vastustanut sitä avoimesti ja vaatinut ennen vaaleja jopa sen lakkauttamista.

”Se on johtanut tilanteeseen, jossa näistä asioista on alettu puhua ihan eri tavalla. Käsityksissä ihmisyydestä, yhteisöstä, ihmiskunnasta, rauhasta ja tasa-arvosta on perustavanlaatuisia eroja”, Ranta sanoo.

Hänen huolenaan on, että mikäli kahdenvälisestä yhteistyöstä luovutaan, myös ulkoministeriön rooli kehitysyhteistyön tuottajana vähenee, jolloin myös osaaminen ja ylipäätään sitoutuminen kehitysyhteistyöhön voi heikentyä.

”Ajattelu siitä, millaista maailmaa haluamme rakentaa, tulee siirtymään voimakkaasti turvallisuuspolitiikkaan ja talouspainotteiseen maailmaan.”