Monelle suomalaisellekin tuttu lomakohde, Egyptin Sharm el-Sheikh, muuntuu ensi sunnuntaista alkaen huipputason kansainvälisten keskustelujen näyttämöksi. Silloin alkaa YK:n ilmastokokous, COP27, jonne maailman maat kokoontuvat tarkastelemaan päästövähennystavoitteidensa etenemistä ja neuvottelemaan lähivuosien ilmastotoimista.

Keskeiselle sijalle tulee todennäköisesti nousemaan kansainvälinen ilmastorahoitus, josta vauraat teollisuusmaat ja kehittyvät maat ovat kiistelleet vuosikausia.

”Ilmastorahoitus tulee olemaan erittäin keskeinen osa kokousta. Se liittyy lähes jokaiseen neuvotteluagendan kohtaan – niissä on lopulta usein kyse rahasta. Lisäksi kansainväliselle ilmastorahoitukselle on omia neuvottelukohtia, ja ne ovat kaikkein kipeimpiä kohtia”, sanoo suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestön Fingon ilmastotyön asiantuntija Emilia Runeberg. 

Ongelman ydin on selvä: Koska rikkaat maat ovat suurimmaksi osaksi vastuussa ilmastonmuutoksen aiheuttamisesta, ne ovat luvanneet köyhille maille rahoitusta, jotta nämä pystyisivät torjumaan ilmastonmuutosta ja sopeutumaan sen vaikutuksiin. Rikkaat maat ovat kuitenkin maksaneet luvattua pienempiä summia jo vuosien ajan.

Neuvotteluiden lähestyessä kehittyvät maat ovat vaatineet yhä äänekkäämmin lisää rahaa. Esimerkiksi ilmastonmuutokselle haavoittuvimmista maista koostuva V20-ryhmä on neuvotteluiden alla huomauttanut, että rikkailta mailta on löytynyt rahaa esimerkiksi koronapandemian ja Ukrainan kriisin hoitoon. 

”Eli on hyvin selvää, että kyse ei ole rahan tai teknologian puutteesta. Ongelmana on poliittisen tahdon puute ja se, että kieltäydytään näkemästä ilmastokriisiä hätätilana”, sanoi Malediivien ympäristöministeri Shauna Aminath The Guardian -lehdelle.

Epämääräinen ilmastorahoitus

Uudesta ongelmasta ei ole kyse. Ilmastorahoituksesta on keskusteltu jo 1990-luvun alusta alkaen, jolloin nykymuotoiset YK:n ilmastoneuvottelut alkoivat.

Vuonna 2009 Kööpenhaminan ilmastokokouksessa sovittiin, että rikkaat maat lisäävät vuosittain ilmastorahoitusta niin, että vuonna 2020 sitä maksetaan kehittyville maille sata miljardia dollaria vuodessa. Vuodesta 2025 lähtien tarkoituksena on maksaa enemmän. 

Arvion 100 miljardista dollarista keksi mediatietojen mukaan Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri Hillary Clinton kokouksen loppumetreillä, kun keskustelu rahoituksesta oli ajautumassa umpikujaan. Sitoumus sisältyy myös Pariisin ilmastosopimukseen.

”Luku ei perustu mihinkään tieteellisiin arvioihin siitä, mikä oikea rahoitustarve on. Kehittyvät maat ovat laskeneet, että tarvittu summa on biljoonia, ei miljardeja dollareita”, Runeberg sanoo.

Rikkaat maat ovat kyllä viime vuosina maksaneet kehittyville maille ilmastorahoitusta, mutta eivät sataa miljardia dollaria vuodessa. Teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD on laskenut, että vuonna 2020 summa jäi noin 83 miljardiin.

Esimerkiksi Oxfam-järjestön mukaan todellista ilmastorahoitusta summasta oli  kuitenkin vain runsaat parikymmentä miljardia dollaria.

Erilaiset tulkinnat johtuvat siitä, ettei ilmastorahoituksen määritelmästä ja seuraamisesta ole sovittu yksityiskohtaisesti. Tarkkaa määritelmää sille, mikä on ilmastorahoitusta, ei ole. 

”Rikkaat maat ovat nyt aiheuttaneet riittävästi päästöjä. Ilmastorahoituksen maksaminen on kuitenkin ollut niille vaikeaa, koska Pariisin sopimus ei riittävästi velvoita siihen. Ne pohtivat, miksi niiden pitäisi maksaa, kun Kiinakaan ei tee mitään”, toteaa sambialainen ilmastoaktivisti Blutus Mbambi, 25, etähaastattelussa. Hän on yksi Egyptin kokoukseen matkustavista afrikkalaisista nuorista aktivisteista.

Ilmastorahoituksen epämääräisyys sopii rikkaille maille, koska siten ne saavat pidettyä päätäntävallan itselleen, mutta kehittyvät maat haluavat nyt selkeät kriteerit. Ne ovat kritisoineet sitä, että suurin osa ilmastorahoituksesta myönnetään lainoina – jopa markkinahintaisina lainoina. Se lisää kehittyvien maiden velkaantumista ja johtaa siihen, etteivät rahat mene kipeimpään tarpeeseen.

”Ilmastorahoitus on ohjautunut vahvasti finanssi-instrumentteihin ja yksityisen sektorin toimeenpanijoille. Yksityisen sektorin taas on turvallisempaa toimia keskitulotason maissa, joissa investointien riskit ovat pienemmät. Siksi rahoitusta ohjautuu eniten keskitulotason maille eikä köyhimmille maille, jotka tarvitsisivat sitä eniten”, Runeberg sanoo.

Yksityistä rahaa painottaa myös Suomi, joka Fingon elokuussa tekemän laskelman mukaan painottaa ilmastorahoituksessa etenkin finanssisijoituksia ja on Pohjoismaista kitsain lahjamuotoisen ilmastorahoituksen antaja.

Rikkaat maat myös kanavoivat ilmastorahaa herkästi ilmastonmuutosta ehkäiseviin toimiin, kuten uusiutuvan energian projekteihin, koska ne ovat kaupallisesti kannattavia. Rahoitusta kehitysmaille tärkeisiin sopeutumistoimiin, kuten vaikkapa tulviin varautumiseen, ei ole riittävästi, vaikka sitä tarvittaisiin enemmän.

Ilmastonmuutos aiheuttaa jo vahinkoja

Viime vuoden ilmastokokouksessa Glasgow’ssa rikkaat maat lupasivat jälleen lisätä ilmastorahoitusta avokätisesti. Se ei kuitenkaan enää vakuuta kehittyviä maita, sillä niille tehdyt lupaukset on rikottu aiemminkin. 

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien äärimmäisten sääilmiöiden lisääntyessä rahoituskeskusteluun on tullut myös uusi osa-alue: jo tapahtuneiden vahinkojen korvaaminen.

Yhden tutkijoiden ja aktivistien tekemän arvion mukaan 55 eniten ilmastonmuutoksesta kärsivää maata on jo menettänyt yli 500 miljardia dollaria. Esimerkiksi Pakistanin viimeaikaisten tulvien on arvioitu aiheuttaneen 40 miljardin dollarin vahingot. 

Siksi kehittyvien maiden ryhmä vaatii nyt myös uutta erillistä rahoitusmekanismia, joka keskittyisi nimenomaan vahinkojen ja menetysten korvaamiseen. Aiheen nostivat esiin G77-maat eli kehittyvät maat ja Kiina Glasgow’ssa.

Vaatimus torpattiin, ja sen sijaan perustettiin kaksivuotinen vuoropuheluohjelma, jolla ei kuitenkaan ole virallista mandaattia tehdä päätöksiä. Nyt uutta rahoitusmekanismia yritetään jälleen saada viralliseen neuvotteluohjelmaan.

”Ehdotimme sitä jo Glasgow’ssa, emme onnistuneet, ja nyt sitä ehdotetaan taas. Jos kehittyneet maat vastustavat sen käsittelyä, meidän näkökulmastamme kokous on epäonnistunut jo ennen kuin se alkoi”, totesi bangladeshilaisen International Centre for Climate Change and Developmentin johtaja Saleemul Huq Fingon tiedotustilaisuudessa lokakuun alussa.

”Mitä tahansa voi tapahtua”

Kehittyvien maiden suurista toiveista huolimatta Sharm el-Sheikhissä ei todennäköisesti päästä sopuun ilmastorahoituksen tarkoista summista. Pienempiä askeleita on kuitenkin lupa odottaa.

”Mitään numeerista päätöstä siellä ei tehdä vaan neuvotellaan prosessista: siitä, miten ilmastorahoitukseen päästään. Olisi parempikin, että tuloksena ei olisi vain summa vaan erilaisia kriteereitä: mistä summa koostuu, mikä on tavoite ja miten usein sitä päivitetään. Näissä asioissa toivottavasti päästään Sharm el-Sheikhissä eteenpäin”, Runeberg sanoo. 

Aihetta optimismiin antaa hänen mielestään myös se, että EU-parlamentti näyttää ainakin osittain tukevan kehitysmaiden vaatimuksia. Parlamentti painotti parin viikon takaisessa päätöslauselmassaan lahjamuotoista tukea ja kehotti EU:ta korvaamaan ilmastonmuutoksen aiheuttamia menetyksiä kehittyville maille.

Lopulliset päätökset EU:n linjasta tekee komissio, mutta Runeberg pitää päätöstä silti merkittävänä, sillä se voi avata tietä kehitysmaiden vaatimuksille saada myös menetysten ja vahinkojen korvaaminen erikseen agendalle. 

”Sitten päästäisiin ainakin neuvottelemaan. Rahoitusmekanismi olisi kehitysmaille valtava henkinen voitto, mutta siitä voi myös tulla neuvotteluiden pelinappula. Mitä tahansa voi tapahtua.”