Tappakaa viestintuoja

Kansainvälisten journalisti- ja kustantajajärjestöjen vuonna 2003 perustama uutistoiminnan turvallisuutta edistävä INSI (International News Safety Institute) on julkistanut kaksi vuotta laajan työn tuloksen, ensimmäisen maailmanlaajuisen selvityksen siitä mihin journalistit työssään kuolevat: ”Killing the messenger – The deadly cost of news”.

Mikään keskitetty viranomaiselin ei kirjaa toimittajien kuolemia säännöllisesti. Muutamat journalistijärjestöt ja tukiryhmät tekevät monitorointityötä: Kansainvälinen journalistiliitto IFJ, yhdysvaltalainen Committee to Protect Journalists, Kansainvälinen lehdistöinstituutti IPI, Maailman sanomalehtien liitto WAN, Toimittajat ilman rajoja -järjestö sekä INSI. Kullakin näistä on omat metodinsa ja kriteerinsä.

INSI:n tutkijat laskivat mukaan kaikki uutismedian henkilökuntaan kuuluvat – journalistit ja heidän toimintaansa tukevan henkilökunnan kuten autonkuljettajat ja tulkit sekä toimistohenkilökunnan – kun he menettivät henkensä uutistyötä tehdessään tai heidän työnantajansa oli kohteena työnsä ja roolinsa vuoksi. Kaikki kuolinsyyt otettiin mukaan, murhat, onnettomuudet ja terveydelliset.

Selvitystyö laitettiin liikkeelle kansainvälisenä lehdistönvapauden päivänä 3.5.2005. Yhteistyössä Cardiffin yliopiston kanssa tutkijat kävivät läpi ja analysoivat journalistien ja toimitustyötä avustavien henkilöiden kuolinsyitä 10 vuoden ajalta. Lisäksi kuolleiden työtovereita ja läheisiä haastateltiin paikallisten selvitysten avulla Kuala Lumpurista, Dohasta, New Yorkista, Lontoosta ja Amsterdamista käsin. Lausuntoja kerättiin journalisteilta ja juristeilta joka puolelta maailmaa. Työhön on osallistunut joukko kansainvälisiä alan järjestöjä, kuten IPI, IFJ, CPJ ja Punainen Risti. Suomesta INSI:n jäsenenä on Suomen Journalistiliitto.

Selvitystyötä johtivat BBC:n ”Director of Global News” Richard Sambrook ja INSI:n johtaja Rodney Pinder. Tulokset julkistettiin ensi kerran Lontoossa 6.3.2007.


Toimittajan tappaminen riskitöntä

Tutkimuksen keskeiset löydökset kattavat tammikuun 1996 ja kesäkuun 2006 välisen ajan:

Kymmenen vuoden aikana on tuhat journalistia ja avustavaa henkilöä kuollut eri puolilla maailmaa uutistyössä. Keskimäärin kaksi viikossa.

Vain joka neljäs uutistyössä kuollut oli komennuksella sota- tai konfliktitilanteessa. Suuri enemmistö kuoli työnsä vuoksi rauhan aikana omassa maassaan.

Näistä tuhannesta ainakin 657 naista ja miestä murhattiin – eliminoitiin uutistyön äärellä. Vain joka kahdeksas heidän murhaajistaan joutui koskaan syytteeseen.

Kahdessa kolmasosassa tapauksista tappajia ei koskaan edes nimetty, eikä heitä luultavasti koskaan tulla löytämänkään. Kun journalisti murhataan, kunnollista tutkimusta harvoin suoritetaan.

Toimittajan tappaminen on siis melkoisen riskitöntä puuhaa maailmalla.

Monessa maassa toimittajan murhaamisesta on tullut helpoin, halvin ja tehokkain tapa vaientaa ongelmallinen julkisuus. Mitä useampi tappaja pääsee livahtamaan sitä pidemmälle kuoleman kierre etenee. Tämä on tekijöiden mukaan selvityksen hirmuisin löydös. Rankaisemattomuus, se että syylliset järjestelmällisesti eivät joudu vastuuseen, on häpeäksi hallituksille eri puolilla maailmaa.

YK:lta tärkeä päätöslauselma

Viimeistään tämän selvityksen myötä asia ja ongelma ovat tulleet julkisiksi kaikkialla maailmassa. Yksikään hallitus ei voi enää sanoa ettei se tiennyt. Samaan aikaan kun tämä selvitys valmistui, YK:n tuvallisuusneuvostossa tunnustettiin lopulta ongelman koko ja merkitys. YK:n turvaneuvoston päätöslauselma 1738 (23. Joulukuuta 2006) tuomitsee hyökkäykset journalisteja ja muita mediatyöntekijöitä vastaan ja korostaa jäsenvaltioiden vastuuta vakaviin rikkomuksiin syyllistyneiden vastuuseen saattamisessa.

Uutistentekijöiden kuolinluvut ovat kasvaneet tasaisesti viime vuosina. Vuonna 2005 tehtiin uusi ennätys 147 kuollutta, tilastoa synkensi silloin 48 journalistin kuolema Teheranin lento-onnettomuudessa. Tämän selvityksen valmistumisen jälkeen on käynyt selväksi, että vuosi 2006 oli vielä kamalampi, INSIn tilastojen mukaan 167 kollegaa kuoli vuoden aikana, ilman isoja yksittäisiä onnettomuuksia.

Kymmenen vaarallisinta maata 10 vuoden aikana: Irak, Venäjä, Kolumbia, Filippiinit, Iran, Intia, Algeria, Entinen Jugoslavia, Meksiko ja Pakistan.

Journalistin yleisin kuolinsyy: Lähes puolet kuolleista oli ammuttu. Pommi, puukoniskut, hakkaaminen, kidutus, kuristaminen ja pään irti leikkaaminen olivat usein käytettyjä keinoja toimittajan vaientamiseksi. Jotkut naiset ja miehet vain katosivat, eikä heistä tai heidän olinpaikastaan yksinkertaisesti tiedetä mitään.

Onnettomuuksissa joko itse tapahtuman keskellä, matkalla sieltä tai sinne kuoli 130 kollegaa.

Sotaa on turvallisempi raportoida osana sotajoukkoja (embedded) kuin riippumattomasti eli unilateraalisti. Kuolleista 92% teki työtään riippumattomasti sotilasorganisaatioiden ulkopuolella. Asevoimat, poliisijoukot ja viranomaiset olivat vastuussa noin 22% kuolemista.

Lehdistön ja sähköisten viestimien välillä ei ole suuria eroja, kumpienkin toimittajia tapetaan yhtä paljon. Uutistoimistojen työntekijät muodostivat 6% murhaajien saaliista. Freelancerit voivat lohduttautua, 91% uhreista oli työsuhteisia. Kolmasosa kuoli lähellä kotiaan, hotelliaan tai toimistoaan.

Raportista käy selville, että monen toimittajan kuolemaan johtaneen tapauksen yksityiskohdat ovat selvittämättä. Viranomaisten tiedot ovat usein epätarkkoja tai puutteellisia, joskus kunnollinen tutkimus puuttuu kokonaan, joskus olosuhteita ei ole kunnolla kirjattu. Usein kaikki vain tapahtuu sodan keskellä.


ESILLE NOUSSEET TEEMAT

Todistusmateriaalia tutkiessaan ja väkivaltaa ja uhkaa itse kokeneita journalisteja kuullessaan INSI:n työryhmä hahmotti seuraavat asiakokonaisuudet:

PUOLUEETTOMUUS: Journalisteja ei enää tunnusteta puolueettomiksi tarkkailijoiksi. Kansainvälisistä konflikteista raportoivat journalistit identifioidaan yhä useammin kotimaansa mukaan tai heihin suhtaudutaan ”jos et ole puolellamme olet meitä vastaan” -periaatteen mukaan.

RANKAISEMATTOMUUS: Kun journalisti tapetaan, tutkimus on aivan liian harvoin avoin ja rikolliset päätyvät oikeuden eteen vain poikkeustapauksissa. Joissain maissa tämä on johtanut rankaisemattomuuden kulttuurin vahvistumiseen.

MEDIA JA SOTILAAT: Kummankin ymmärrys toisen osapuolen toiminnallisista tarpeista ja rajoituksista konflikttitilanteista raportoitaessa on yllättävän heikko. Tutkijat uskovat, että tässä on tarve kansainväliselle ohjeistolle, joka kirjaisi kummankin osapuolen parhaat käytännöt.

TYÖNANTAJAT: Liian usein työnantajat lähettävät työntekijöitään tai freelancereita vaarallisiin tilanteisiin kouluttamatta heitä kunnolla, vailla kunnollista valmistautumista tai tukijärjestelmää. Työnantajilla on velvollisuus huolehtia niistä, joita pyytävät työskentelemään vihamielisessä ympäristössä, joka vaatii korkeampaa riskitietoisuutta.

STANDARDIT: Journalisteilla on itseään ja kollegoitaan kohtaan velvollisuus noudattaa korkeimpia toimituksellisia ja eettisiä standardeja. Me emme voi odottaa muilta tukea, huolenpitoa tai suojelua, jollemme itse toimi eettisesti ja ammattitaitoisesti.

Nämä kokonaisuudet mielessään INSI:n raportin laatijat esittävät suosituksia, joiden on tarkoitus olla käytännössä toteutettavia, mutta jotka samalla asettavat tietyt raamit keskustelulle, jolla pitäisi saada aikaan merkittäviä muutoksia vaikeassa tilanteessa.


RAPORTIN SUOSITUKSET


KANSAINVÄLISET

Hallitusten tulee täyttää velvollisuutensa, jotka kirjattiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 1738 (23.12.2006). Hyökkäyksille journalisteja ja muita uutistoiminnan ammattilaisia vastaan on saatava loppu.

Hallitusten täytyy kunnioittaa tuon päätöslauselman henkeä ja kirjainta lopettamalla journalisteja vastaan vakavasti toimivien rankaisemattomuuden omassa maassaan.

Kansainväliset kehitysinstituutioiden kuten Maailmanpankki ja IMF tulisi saattaa tuo päätöslauselma voimaan ottamalla huomioon kunkin maan toiminta toimittajamurhissa, kun tekevät laina- ja apupäätöksiään.

Kansainvälisten kansalaisjärjestöjen ja sananvapausryhmien tulisi yhdessä tukea tätä päätöslauselmaa sellaisen yhteisen kansainvälisen indeksin muodossa, joka seuraisi eri maiden viranomaisten toimintaa ja tutkintaa journalistien kuolemantapauksissa ja listaisi huonoimmat hallitukset tässä suhteessa.

KANSALLISET

Toimittajien tappajien rankaisemattomuus täytyy murtaa. Kaikkien hallitusten täytyy noudattaa ja kunnioittaa omia lakejansa ja varmistaa että toimittajamurhat tai muu heihin kohdistuva väkivalta ei jää rankaisematta. Kaikki rikkomukset täytyy tutkia perinpohjaisesti ja lainrikkojia on syytettävä. Hallitus, joka ei tähän kykene, antaa rikollisten päättää mitä kansalaiset saavat tiedotusvälineistä lukea ja katsoa.

Yksittäisten maiden tulisi säännönmukaisesti katsoa kumppanimaidensa toimintaa tässä suhteessa päätettäessä virallisesta kehitys- ja muusta avusta. Vapaa ja riippumaton media tulee tunnustaa avaintekijäksi köyhyyden poistamisessa.

Mediakoulutusta kehitysmaissa harjoittavien ja tukevien hallitusten ja kansainvälisten järjestöjen tulisi ottaa ohjelmaansa turvallisuuskoulutuksen tukeminen osana media-alan koulutusohjelmiaan.

ASEVOIMAT JA TURVALLISUUSJOUKOT

Kaikkien armeijoiden tulisi tunnustaa uutismedian henkilökunnan oikeus olla paikalla taistelukentällä, olivat he akkreditoituneina tai sijoitettuina (embedded) kyseisten joukkojen sisään, vihollisjoukoissa tai toimivat riippumattomina (unilaterally). Armeijoiden tulee ymmärtää, että joukkojen mukana otetuilla toimittajilla ei ole journalistista legitimiteettiä ilman ”unilateraalien” riippumatonta raportointia.

Armeijoiden olisi otettava oppia Britannian puolustusministeriön vuonna 2006 hyväksymästä mediaa ja sotaoperaatioita koskevasta ”vihreästä kirjasta”, jossa brittiarmeija ensi kertaa tunnusti journalistien turvallisuuden ja kirjeenvaihtajien oikeuden liikkua vapaasti taistelualueella. Vihreässä kirjassa luvataan, että brittiarmeija ei ikinä tarkoituksellisesti ota kohteekseen yksittäisiä kirjeenvaihtajia tai siviilimediaa.

Sotavoimien ja kansallisten turvallisuuselinten tulee vastuukysymysten selvittämiseksi suorittaa avoin tutkimus niin pian kuin mahdollista, kun uutisviestimien edustaja on kuollut tapahtumassa, jossa niiden jäsen tai joukkoja on osallisena. Tällainen tapaus tulee alusta asti käsitellä rikospoliisitapauksena. Mediatyöntekijän kuolema vieraalla maalla tulee tutkia aina yhtä huolella kuin kyse olisi omiin joukkoihin kuuluvan kuolemasta omalla maaperällä.

Sotavoimien tulee säännöllisesti antaa ajankohtaisia tietoja uutismedialle vaarallisista alueista, kunnioittaa median ajoneuvojen ja henkilökunnan merkintöjä ja turvata se, että tieto median edustajien läsnäolosta taistelualueella välitetään nopeasti kyseisellä alueella toimiville sotilasjoukoille.

Sotilas-, poliisi- ja muiden turvallisuusjoukkojen tulee sisältää omaan koulutukseensa median toiminnan ymmärtäminen. Sotilaiden ja poliisien täytyy ymmärtää, että vastapuolen näkemysten raportoiminen ei tee journalistista tai uutisvälineestä vihollista.

UUTISORGANISAATIOT

Kaikkien uutisorganisaatioiden tulisi noudattaa INSI:n turvallisuusohjeita ja muita ammatillisia eettisiä ohjeistoja sekä tunnustaa että niillä on velvollisuus huolehtia kaikista organisaationsa jäsenistä, olivat he työsuhteessa tai freelancereita. Vastuuseen kuuluu huolehtiminen kunnollisesta turvallisuuskoulutuksesta ja -välineistöstä niin rauhan aikana kuin konfliktitilanteissakin.

Turvajärjestelmien pitäisi olla sellaisia, että ne toimivat koko ajan, oli henkilökunta raportoimassa kotimaan rikos- tai korruptiokysymyksistä, onnettomuuksista, mellakoista tai terveysasioista, tai kansainvälisestä aseellisesta konfliktista.

Päällikkötoimittajien ja kustantajien edustajien pitäisi olla paremmin tietoisia heidän työntekijöitään uhkaavista vaaroista vaikeissa ja vaarallisissa tehtävissä ja heidän pitäisi tutustua tarjolla olevaan materiaaliin ja koulutukseen näissä asioissa.

Traumaa ja suurta stressiä työnsä vuoksi kokevien toimittajien pitäisi voida päästä säännöllisesti työnantajan järjestämään luottamukselliseen ammatilliseen konsultointiin.

JOURNALISTIT

Journalistien täytyy tunnustaa, että meillä on itseämme kohtaan velvollisuus pitää huolta turvallisuudesta. Työ ei ole riskitöntä eivätkä riskit koske vain konfliktitilanteita. Meidän turvallisuutemme ei ole vain muiden asia. On harhaluuloa kuvitella että ”minulle ei voi sattua mitään”, koska journalistilla ”on oikeus tehdä työtään turvallisesti”.

Journalistin täytyy työssään olla uskollinen laadukkaan ja riippumattoman raportoinnin periaatteille. Yhteisöjemme tuki on olennaisen tärkeää kampanjoissamme niitä vastaan, jotka tappavat ja fyysisesti uhkaavat kollegoitamme.

Journalistien tulee tukea toinen toisiaan vihamielisessä ympäristössä ja unohtaa keskinäinen kilpailu kun kysymys on hengenvaarasta.

Toimittajien tulisi hankkia ja saada ammattimaista turvakoulutusta vaarallisia tilanteita varten ennen konflikti- tai katastrofialueille menemistä – ja muistaa tuon koulutuksen opetukset paikan päällä. Yhdenkään journalistin ei pitäisi mennä sota-alueelle ilman kunnollista koulutusta ja valmistautumista.

Journalistien tulisi aina kuvata tai muuten tallentaa tilanteet, joissa kollegoita vastaan hyökätään. Tämä on tärkeää sekä julkisuuden vuoksi, että todisteeksi tutkimuksia varten.

Konflikteista raportoivien journalistien olisi syytä muistaa, että asevoimien ja median välinen dialogi ja ymmärrys on kaksisuuntainen prosessi. Ihmishenkiä on menetetty siitäkin syystä, että journalistit ovat olettaneet, että sotilailla on kykyjä ja kompetenssia, joita heillä ei olekaan ollut – tai luulleet että mediahenkilökunnan turvallisuus on tulituksen alle joutuneiden sotilaiden pääasiallinen huolenaihe.