”Lisätoimien vaikutukset kohdistuvat kaikkiin, koska mitä useampi ryhmä osallistuu, sitä vähemmän kohdistuu yhteen henkilöön tai ryhmään”, sanoi pääministeri Petteri Orpo (kok) hallituksen tiedotustilaisuudessa tiistaina.

Orpo perusteli kehysriihessä päätettyjä laajoja leikkauksia ja veronkorotuksia. Hän korosti, että ”myös hyvätuloiset osallistuvat talkoisiin”, sillä kahden ylimmän tuloluokan palkka- ja eläketulojen verotus kiristyy.

Orpon kommentit oikeudenmukaisuudesta on jo ehditty kyseenalaistaa. Esimerkiksi sosiaalipolitiikan professori Minna van Gerven totesi Helsingin Sanomissa, että vain osa päätöksistä on oikeudenmukaisia.

Leikkauspolitiikka onkin nostanut kiinnostavalla tavalla keskusteluun sen, mitä oikeastaan tarkoitamme oikeudenmukaisuudella, tasapuolisuudella ja tasa-arvolla. Vaikka hallituksen päätöksiä onkin mediassa haravoitu läpi oikeudenmukaisuusnäkökulmasta ansiokkaasti, keskustelua värittää aika ajoin ajatus siitä, että oikeudenmukaisuutta olisi se, että vaikeassa tilanteessa kaikki osallistuvat saman verran tai samassa suhteessa. Siihen Orpokin kommentillaan viittasi. 

Ajatus on kummallinen. Jos ”kaikilta” leikataan, vaikutukset nimenomaan eivät ole tasapuoliset, koska emmehän me kaikki ole olleet samassa elämäntilanteessa tai yhteiskunnallisessa asemassa ennen leikkauksiakaan. Jos halutaan edistää tasa-arvoa, pitää viedä enemmän niiltä, joilla on jo valmiiksi paljon.

Ja vaikka oltaisiinkin yhtä mieltä siitä, että kaikilta pitää leikata, vaikutukset ovat joka tapauksessa aika erilaiset. Helsingin Sanomat esimerkiksi kertoi, että Orpon mainostama hyvätuloisten veronkiristys tarkoittaa sitä, että yli 8 000 euroa kuukaudessa tienaava maksaa vuodessa enimmillään 330 euroa veroja lisää.

Summa ei ole suurituloiselle kovin suuri, ei välttämättä edes keskituloiselle. Sen säästää jättämällä vuoden aikana vähän työlounaita väliin. Samaan aikaan leikkausten seurauksena osa ihmisistä joutuu muuttamaan kodistaan, koska siinä ei ole enää varaa asua. Ei tunnu kovin oikeudenmukaiselta.

Tapa perustella leikkauksia talkoohengellä ja yhteisillä ponnistuksilla palautuu perisuomalaiseen, kenties talvisodan aikana syntyneeseen ajatukseen siitä, että olemme kaikki samaa väkeä ja samalla viivalla, valmiina yhteisiin ponnisteluihin. Se on kaunis ajatus, ja joissakin tilanteissa siitä on hyötyäkin, mutta totta se ei ole.

Todellisuudessa elämme maassa, jossa yhdellä ihmisellä voi olla vaikkapa varaa maksaa lastensa harrastuksista yli 6 000 euroa vuodessa, toisella ei välttämättä mitään.

Sama tasa-arvon harha pätee yhteiskunnallisessa keskustelussa moneen muuhunkin asiaan. Kun jossain syttyy sota, ajatellaan herkästi, että vastakkain on kaksi tasavertaista osapuolta, joiden nyt vain pitää päästä sopuun, viis historiasta. Kun jossain köyhässä maassa on humanitaarinen kriisi ja Maailma.net kirjoittaa siitä, somessa ihmetellään, miksi maat eivät vain hoida asioitaan kuntoon. Se kertoo siitä, että ihmisillä on taipumus olettaa, että kaikki ovat juuri samanlaisia kuin minä ja minun yhteiskuntani. Sellaisella ajattelulla ei rakenneta tasa-arvoista maailmaa.

Tiedän. Suomea vaivaa rakenteellinen velkaongelma, ja se vaatii rankkoja toimia. Ehkä niin. On kuitenkin virheellistä ja vaarallista olettaa, että elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa kaikilla on samat lähtökohdat ja mahdollisuudet. Lakataan siis teeskentelemästä. Todellisuudessa leikkaukset vaikuttavat eniten niihin, joilla on jo valmiiksi vaikeaa. Toivottavasti myös seurausten hoitamiseen suhtaudutaan aikanaan talkoohengellä.