Artikkeli on julkaistu aiemmin Lähetyssanomissa. Tilaa lehti täältä.

Botswanassa vammaisia lapsia vedetään pikku hiljaa varjosta valoon osaksi näkyvää yhteiskuntaa Lähetysseuran tukeman Thuson kuntoutuskeskuksen avulla. Ketaitheng Moswelalle on päivänselvää, ettei hänen lapsensa vamma johdu kirouksesta. Lapsi kulkeekin kioskia pyörittävän naisen matkassa joka paikkaan.

Pohjois-Botswanassa Gumaren pikkukaupungin keskustassa on kioski, jonka kaikki tuntevat. Sitä pyörittää aina iloinen rouva Ketaitheng Moswela, joka omistaa yhdessä miehensä kanssa kaupungin kaksi hyvin menestynyttä kioskia.

Ketaitheng ravaa tiskin takana edestakaisin ja kiikuttaa asiakkaille milloin mitäkin. Coca-Cola tölkit, wc-paperirullat ja sipsipussit ovat halutuinta tavaraa. Kioskin takahuoneesta kantautuu lapsen vaativa huuto. Ketaitheng käskee kioskiapulaista huolehtimaan seuraavasta asiakkaasta ja rientää lapsensa luo. Huoneen nurkassa puisessa istuimessa nököttää viisivuotias Kamogelo. Pojan silmät tuikkivat iloisesti, mutta katse harhailee ja kädet heiluvat holtittomasti. Ketaitheng ottaa lapsen käsistä kiinni, lyö niitä yhteen ja saa hyräilyllä lapsen rauhoittumaan.

"Kamogelo on aivan erityinen lapsi. Hänellä todettiin Downin syndrooma ja cp-vamma vauvana. Hänen rintansa on epämuodostunut, jonka takia hengitys rohisee kovasti", Ketaitheng kertoo.

Vaikka diagnoosia oli aluksi vaikea hyväksyä, sen kuuleminen oli äidille helpotus.

"Olin hädissäni kun en ymmärtänyt miksi hän ei vauvana pystynyt nostamaan päätään ja liikuttamaan käsiään. Juoksin etsimässä apua ties mistä, ja lopulta sairaalassa kerrottiin diagnoosi. Aluksi olin musertunut, sillä en ollut koskaan nähnyt vammaista lasta sitä ennen", neljän lapsen äiti kertoo.

Siitä alkoi aivan uudenlaisen elämän opettelu vammaisen lapsen vanhempana. Kylvettäminen ja syöttäminen vaativat aivan erityistä tarkkuutta, Ketaitheng muistelee.

Ketaithengille on tärkeää, että hänen lapsensa hyväksytään sellaisena kuin hän on. Hän ei suostu piilottamaan lastaan, päinvastoin, lapsi kulkee kiireisen bisnesnaisen mukana joka paikkaan.

"Pidän huolta Kamogelosta 24 tuntia päivässä. Hän kulkee mukanani joka paikkaan, töihin ja kirkkoonkin. Onneksi ihmiset ovat pääosin suhtautuneet häneen ihan positiivisesti."

Ketaitheng myöntää olevansa välillä todella väsynyt. Erityisesti vauva-aika oli raskasta, kun Kamogelo ei ottanut mitään kontaktia muihin, vaan vain itki ja nukkui. Vertaistuki on vammaisen lapsen äidille äärimmäisen tärkeää, Ketaitheng tietää. Sitä hän löysi Thuson kuntoutuskeskuksesta parin tunnin matkan päästä Maunin kaupungista.

"He syyttivät minua vammaisesta lapsesta ja sanoivat sen johtuvan kirouksesta."

Keskusta ylläpitää Botswanan evankelis-luterilainen kirkko, ja se pyörii Botswanan valtion rahoituksen ja Lähetysseuran ja ulkoasianministeriön kehitysyhteistyövarojen turvin. Thuossa vietettyjen kuntoutusjaksojen aikana Kamogelo on oppinut tarttumaan esineisiin ja heittämään niitä.

"On ollut helpotus tavata muita vammaisten lasten äitejä Thusossa. Aion jatkaa siellä käymistä. Ehkäpä Kamogelo oppii joku päivä konttaamaan kuntoutuksen avulla", Ketaitheng sanoo toiveikkaana.

Vammaisia lapsia piilotellaan

Thuson johtaja Moses Kandovazu istuu jykevän puisen pöytänsä takana ja katsoo tiukasti silmiin. Hän kertoo Botswanan vammaisten lasten ihmisoikeuksien kohentuneen hieman viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

"Vielä 1960-luvulla vammaisia lapsia piiloteltiin kotien takapihoilla. Heidät sidottiin naruun, jotta he eivät satuttaisi itseään ja muita. Olemme kohdanneet vammaisia lapsia, jotka ovat ihmiskontaktin puutteessa ystävystyneet kanojen kanssa, mutta näin räikeät tapaukset alkavat onneksi olla mennyttä."

Kuitenkin yhä tänäkin päivänä Thuson kenttätyöntekijät löytävät kaltoin kohdeltuja vammaisia lapsia kotien uumenista – tosin harvemmin kuin ennen. Erityisesti maaseudulla monet uskovat vammaisuuden johtuvan kirouksesta, minkä takia vammaisia lapsia piilotellaan ja hävetään.

Kuntoutuskeskuksen pihalla istuva herero-rouva Vahimisa Kandapaera pyyhkii hikeä otsaltaan ja nostaa kolmevuotiaan vammaisen Enersto-poikansa syliinsä. Vielä muutama vuosi takaperin Vahimisa ajatteli noitien langettaneen kirouksen poikansa päälle.

"Ja niin ajattelivat vanhempanikin. He syyttivät minua vammaisesta lapsesta ja sanoivat sen johtuvan kirouksesta."

Thusossa käytyjen keskustelun jälkeen Vahimisa ymmärsi lapsen vammaisuuden johtuvan synnytyskomplikaatioista. Synnytyksen aikana vauva kärsi hapenpuutteesta, joka aiheutti Enerstolle aivovamman. Liian myöhään aloitettu keisarileikkaus ei pelastanut tilannetta.

"Itkin katkerasti, kun tajusin, ettei lapsestani tule normaalia. Pikku hiljaa olen hyväksynyt tilanteen. Olen oppinut Thusossa paljon vammaisen lapsen hoitamisesta. Minulle on sanottu, että lapseni voi oppia istumaan. Se olisi todella hienoa. Rakastan lastani ja teen kaikkeni hänen eteensä."

Vahimisaa kalvaa kuitenkin huoli tulevaisuudesta. Entäpä jos hänelle tapahtuu jotain? Kuka silloin pitää huolta lapsesta? Se on Vahimisan suurin huoli, vaikka mies osallistuukin lapsen hoitamiseen. Huolta aiheuttaa myös köyhän perheen epäsäännölliset tulot. Vahimisan mies saa satunnaisia hanttihommia rakennustyömailta, mutta rahasta on jatkuvasti puutetta. Vahimisa haluaisi tehdä töitä, mutta ei uskalla jättää lastaan kenenkään muun hoitoon. Nyt hän pesee naapuruston pyykkiä kotonaan ja saa siitä hieman taskurahaa.

"Tulevaisuudessa haluaisin tehdä työtä kotoa käsin, sillä en mitenkään voi jättää lastani kenenkään muun hoitoon. Vain minä osaan pitää hänestä huolta."

Thuson kuntoutusjakso tarjoaa naiselle pienen hengähdystauon arjesta ja mahdollisuuden jakaa huolia muiden kurssilaisten ja vetäjien kanssa.

"Olen saanut täältä valtavasti apua. Parasta on jutella muiden vammaisten lasten äitien kanssa, sillä he hyväksyvät lapseni ehdoitta."

Auto-onnettomuudet vammauttavat

Noin kahdeksan kymmenestä maailman vammaisesta ihmisestä asuu kehitysmaassa. Reilun kahden miljoonan asukkaan Botswanassa arvioidaan olevan vajaa 100 000 eri tavoin vammaista ihmistä. Hivin ja aidsin aiheuttamista neurologisista vammoista kärsii suuri joukko.

Thuson kuntoutuskeskuksen proteesiteknikko Frank Dube on huolissaan myös liikenneonnettomuuksissa vammautuneiden ihmisten kasvavasta joukosta. Liian moni ajaa Botswanan pitkillä ja suorilla teillä holtittomasti ylinopeutta, Dube harmittelee, ja rattiin tartutaan vaikka alkoholia olisi tullut nautittua. Vakavissa liikenneonnettomuuksissa kuolee vuosittain kymmeniä ihmisiä ja yhä useammat vammautuvat pysyvästi.

"Meille lähetetään paljon nuoria, jotka ovat menettäneet jalkansa auto-onnettomuudessa. Joskus amputaatio on tehty huonosti ja silloin menee aika kauan ennen kuin potilas voi alkaa käyttää proteesia", Dube kertoo.

"Hei ystäväni, tulehan tänne! Mitä kuuluu?", Dube huikkaa ovella norkoilevalle nuorelle miehelle.

Hymyileväinen Otlaatla Kganeletso loikkii ketterästi kävelykepeillä verstaaseen. Hänen vasen jalkansa on amputoitu.

Otlaatla kertoo menettäneen jalkansa viisi vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Hän oli pakkautunut koulukavereidensa kanssa rekan avolavalle, joka oli kuljettamassa poikia kouluun. Onnettomuus tapahtui aamun hämärissä. Otlaatla epäilee rekan lavalla olleen viikatteen katkaisseen jalkansa rekan suistuttua ojaan.

"Sukulaiseni itkivät ja voivottelivat suureen ääneen, mutta minä en kaipaa sääliä. Olin toki aluksi vihainen, mutta elämä jatkuu. Ja pian saan proteesin, jota en malta odottaa."

Thusossa järjestetään nuorille aikuisille erilaisia työtaitokursseja, joille Otlaatlakin on osallistunut. Nyt nahkatyön kurssi on loppusuoralla, ja tulevaisuudessa siintävät haaveet oman nahkaverstaan avaamisesta.

"Thusossa olen oppinut, että vammasta huolimatta voin tehdä paljon asioita ja edetä elämässä. Viestini muille vammaisille on, että ei pidä lannistua - ja hei, minulle voi aina soittaa ja pyytää apua, voin vaikka opettaa nahkatöitä!" Otlaatla sanoo pilke silmäkulmassaan.