Iranin 12. huhtikuuta tekemä raketti- ja lennokkihyökkäys Israeliin on isku, johon molemmat osapuolet ovat ilmaisseet tyytyväisyytensä.

Israel on tyytyväinen siihen, että se onnistui torjumaan suurimman osan iskuista, mikä osoittaa maan puolustusjärjestelmän tehokkuuden.

Iran puolestaan pitää hyökkäystään onnistuneena, sillä se näkee sen oikeutettuna vastatoimena Israelin aiemmille toimille.

Lisäksi Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat tyytyväisiä siinä mielessä, että tilanne mahdollistaa niiden paluu tavanomaisempaan diplomatiaan Israelin kanssa.

Iran ilmoitti, että hyökkäyksen syy oli kosto huhtikuun ensimmäisenä päivänä sen Damaskoksen lähetystöön kohdistetusta iskusta, jossa kuoli useita Iranin vallankumouskaartin jäseniä, myös kenraaleja.

Vaikkei Israel ole virallisesti ilmoittautunut iskun tekijäksi, se lienee todennäköisin tekijä. Israel on viimeisen puolen vuoden aikana toistuvasti iskenyt myös Iranin kohteisiin Etelä-Libanonissa ja Syyriassa.

Iskut ja vastaiskut herättävät kysymyksiä. Miksi Israel on kohdistanut iskujaan näihin maihin samaan aikaan, kun se on hyökännyt ja pommittanut Gazaa? Miksi Israel on iskenyt myös diplomaattikohteisiin kansainvälisiä sopimuksia rikkoen? Miksi Iran on päättänyt vastata Israelin iskuihin vasta nyt suoralla hyökkäyksellä Israelin maaperälle, vaikka sen liittolaisia, kuten Hizbollahia Libanonissa ja Syyrian hallintoa, vastaan on jo aiemmin isketty?

Vastauksia näihin kysymyksiin on haettava laajemmin suurvaltojen sekä viime vuosien Lähi-idän muuttuneesta politiikasta. On myös tärkeää tarkastella tarkemmin sekä Iranin että erityisesti Israelin hallitusten nykytilannetta, jotta näiden toimien taustoja ja motiiveja voidaan arvioida.

Israelin hallituksen tilanne

Kun Israel aloitti hyökkäyksensä Gazaan, sillä oli kaksi strategista tavoitetta: Hamasin eliminoiminen sekä Hamasin hallussa olevien panttivankien vapauttaminen. Kuusi kuukautta myöhemmin kumpikaan näistä tavoitteista ei ole toteutunut. Eikä näytä siltä, että ne toteutuisivat lähitulevaisuudessakaan.

Pääministeri Benjamin Netanjahun johtama Israelin hallitus on joutunut voimakkaan kritiikin kohteeksi Gazan tilanteen vuoksi. Kansainvälinen paine sen toimintaa kohtaan on ollut valtava. Ympäri maailmaa järjestetyt suuret mielenosoitukset, eri järjestöjen ja tahojen tiukat kannanotot, kansamurhasyytteet Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa sekä YK:n ja turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ovat luoneet poikkeuksellisen suuren paineen Israelin hallintoa kohtaan.

Israelin läheisimmät liittolaiset, Yhdysvallat mukaan lukien, ovat viime aikoina kiristäneet asennettaan Netanjahun hallitusta kohtaan erityisesti Gazan siviilien kärsimysten ja humanitaarisen avun toimitusten estämisen vuoksi. 

Länsimaiden linja Israelin suhteen on muuttunut pääosin Israelia vastaan järjestettyjen protestien vuoksi. Niissä on vaadittu sen liittolaisia ottamaan kantaa ja vastustamaan Gazassa tapahtuvaa kärsimystä. Israel ja Yhdysvallat eivät enää ole aina samalla linjalla, ja on jopa uutisoitu, että presidentti Joe Biden olisi katkaissut puhelun kesken keskustelun Netanjahun kanssa.

Kansainvälinen paine Israelia kohtaan johtuu pääosin ylimitoitetuista toimenpiteistä Gazassa, maan haluttomuudesta päästää humanitaarista apua alueelle, nälänhädästä ja suurista uhriluvuista. Näkymät rauhasta ja vakaasta tulevaisuudesta puuttuvat, mikä lisää huolta.

Samanaikaisesti Netanjahun hallitus kohtaa merkittäviä talousvaikeuksia. Ensimmäistä kertaa Israelin historian aikana sen luottoluokitusta on laskettu. Erityisesti panttivankien läheiset ovat toistuvasti osoittaneet mieltään pääministerin asunnon edessä. Tuoreen kyselyn mukaan pääministeri Netanjahun tuki kansalaisten keskuudessa on vain 32 prosenttia, mikä heijastaa laajaa tyytymättömyyttä hänen hallintonsa toimiin.

Iskujen syy

Israelin hallitus on siis ollut monesta suunnasta suuren paineen alla. Se ei enää saa samanlaista tukea liittolaisiltaan kuin vielä viime syksynä. Kasvava kritiikki, vakavat syytökset ja omien kansalaisten lisääntyvä tyytymättömyys ovat ajaneet hallituksen umpikujaan ja kansainväliseen ”yksinäisyyteen”.

Tästä ahdingosta huolimatta Israelin hallitus oli ennen Iran-iskuja suunnittelemassa sotilaallista hyökkäystä Rafahiin, Gazan eteläosaan, jonne yli miljoona gazalaista on paennut. Kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Israelin perinteiset liittolaiset, eivät ole antaneet tukeaan Rafahin hyökkäykselle. Tässä tilanteessa Israelin hallituksen oli vaikea jatkaa toimiaan piittaamatta kansainvälisistä paineista ja yleisestä tuomitsevasta asenteesta.

Israel tarvitsi  sodan laajentumista, erityisesti Hizbollahin ja Iranin osallistumista. Tällä tavalla se voisi varmista liittolaistensa tuen säilymisen, sillä ne eivät tosipaikassa käännä sille selkäänsä. Samalla se siirtäisi maailman huomion pois Gazan tilanteesta. Laajemmassa sodassa, jossa esimerkiksi Iran olisi mukana taistelemassa Israelia vastaan, Israel saattaisi saavuttaa suuremman kansainvälisen oikeutuksen ja voisi torjua saamaansa kritiikkiä ja syytöksiä. Israelin ajoittaiset iskut Etelä-Libanoniin, Syyriaan ja Iranin tukemia ryhmittymiä kohtaan kumpuavat tästä tarpeesta.

Vastaiskujen tavoitteet

Huhtikuun alun isku Iranin Damaskoksen lähetystöön ei ollut ensimmäinen, jonka Israel on kohdistanut Iraniin. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut useita iskuja kohteisiin, jotka kuuluvat Iranille tai sen läheisille liittolaisille.

Aiemmin Iran vastasi niihin vain välillisesti, mutta lähetystöiskun ja kenraalien surmaamiseen vuoksi sen oli ikään kuin pakko iskeä suoraan Israeliin. Iran ei kuitenkaan ryhtynyt toimiin, jotka aiheuttaisivat todellista vahinkoa Israelissa, vaan sen vastaiskut olivat lähinnä kasvojenpesua.

Vaikka Israel ja sen liittolaiset torjuivat valtaosan Iranin iskuista, se pitää hyökkäystään onnistuneena. Se katsoo osoittaneensa, ettei se vaikene Israelin iskujen edessä ja pystyy tavoittamaan Israelin maaperän. Iranille riittää, että Israelin iskut eivät jääneet ilman vastareaktiota.

Oli odotettavissa, ettei Israel jätä vastaamatta Iranin iskuihin, kuten kävikin. Molemmat maat kokevat, että iskuihin on vastattava, jottei sitä tulkittaisi antautumisen merkiksi. Siksi iskuihin vastataan lähes poikkeuksetta jollakin tavalla, vaikkakin välillisesti, mikäli suoraan sotatoimiin ei haluta ryhtyä.

Israel sai tärkeää tukea Yhdysvalloilta, Britanniasta ja osittain Jordanialta Iranin iskujen torjumisessa. Kuitenkin on tehty selväksi, että nämä maat eivät tue suoraa hyökkäystä Iraniin. On epätodennäköistä, että Israel yksin – varsinkaan ilman Yhdysvaltojen tukea – ryhtyisi suuriin sotatoimiin Irania vastaan. Tämän vuoksi vastaiskut jäävät pääasiassa symboliselle tasolle. Lievemmät iskut eivät houkuttele Iraniin mukaan laajamittaiseen sotaan, jollaista Israel ehkä toivoisi.

Laajempi sota epätodennäköinen

Iranin iskujen jälkeen maailman medioissa alettiin spekuloida mahdollisella Israelin vastatoimilla ja puhuttiin siitä, että vastaiskut voisivat johtaa koston kierteeseen ja laajempiin sotatoimiin Lähi-idässä. Tällä hetkellä tämä näyttää epätodennäköiseltä.

Laajemman sodan riski ei kuitenkaan ole täysin poissuljettu. Iran ja Israel eivät ole tunnettuja kansainvälisten sopimusten kunnioittamisesta tai rauhan edistämisestä. Lisäksi alueella toimii lukuisia aseistettuja ryhmittymiä, joita kumpikin osapuoli voi käyttää vastustajansa heikentämiseen eri tilanteissa. Siviilien suojelu ei historiallisesti ole ollut kummankaan osapuolen agendalla erityisen korkealla. Siksi suuremman sodan syttyminen ei ole mahdottomuus.

Israelia lukuun ottamatta alueen muut maat ja suurvallat eivät kuitenkaan halua sotaa. Alueen rauhoittaminen on ollut pitkään päätekijöiden agendalla. Esimerkiksi Iran ja Saudi-Arabia, jotka ovat vuosikymmenien ajan kilpailleet alueellisesta vaikutusvallasta, pääsivät viime vuonna Kiinan välityksellä sopimukseen. Sen nojalla maat eivät enää iske toistensa intresseihin. Kyseinen sopimus palvelee myös Kiinaa, joka on investoinut ja aikoo investoida merkittäviä summia Lähi-itään. Luonnollisesti investoinnit tuottavat parhaiten tulosta rauhanomaisissa oloissa.

Jopa Yhdysvallat pyrkii välttämään suuremman sodan syttymistä Lähi-idässä. Viime vuosina se on kokenut useita tappioita eri rintamilla, ja nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa, jossa vastapuoli näyttää olevan alueella niskan päällä, sotavoiton saavuttaminen on entistä vaikeampaa. Yhdysvallat vetäytyi Afganistanista jättäen vallan Talibanille, Irakissa Iran on saanut merkittävää vaikutusvaltaa, ja Yhdysvaltojen liittolaisten määrä Lähi-idässä on vähentynyt. Pitkäaikaiset Yhdysvaltain liittolaiset, kuten Saudi-Arabia ja Turkki, ovat nyt lähempänä Venäjä-Kiina-akselia. Näin ollen sotaan ryhtyminen ei olisi Yhdysvalloille kannattavaa.

Sotapropagandalla sisäpolitiikkaa

Iran ja Israel ovat olleet vuosikymmeniä sanasodassa, käyttäneet uhkaavaa kieltä ja tehneet välillisiä iskuja. Viime viikkojen suorat iskut ovat kuitenkin uusi ilmiö. Vaikka molemmat maat pitävät toisiaan vihollisinaan ja toivovat toistensa tuhoa, sotapropagandan ja viholliskuvan ylläpitäminen palvelee ensisijaisesti kummankin maan sisäpoliittisia tarkoituksia. Se mobilisoi kansalaisia ja vahvistaa hallitusten asemaa.

Israelin hallituksen, erityisesti pääministeri Netanjahun, suosio on ennätyksellisen alhainen. Vaikka Gazan tilanne normalisoituisi, panttivangit vapautuisivat ja olosuhteet rauhoittuisivat, hallituksen olisi silti vaikea jatkaa. Hallituksen kaatuminen on näköpiirissä.

Iranin islamilainen tasavalta kohtaa vielä merkittävimpiä haasteita kansalaistensa keskuudessa. Syksyllä 2022 alkaneet laajat protestit, jotka syttyivät nuoren naisen, Mahsa Aminin, surmasta, ovat asettaneet hallituksen hyvin ahtaalle, ja sen olemassaolo on ollut vaakalaudalla. Protestit jatkuvat edelleen eri muodoissa, eikä paluu ennen Aminin kuolemaa vallinneeseen tilaan näytä olevan mahdollista. Näin ollen islamilainen tasavalta joutuu entistä enemmän taistelemaan olemassaolonsa puolesta.

Vihollisten uhkailu ja sotapropaganda ovat klassisia keinoja, joita vallanpitäjät ovat käyttäneet ohjaamaan kansalaisten huomion pois sisäisistä ongelmista ja perustelleet niillä poikkeustoimia sekä vapauksien rajoittamista. Osapuolet ovat hyödyntäneet sotaolosuhteita ja ulkoisia uhkia omaksi edukseen käyttäen niitä välineinä vahvistaa omaa valtaansa ja hallintaa.

On kuitenkin huomioitava, että tämä taktiikka ei vaikuta enää kovin tehokkaalta. Näissä maissa ja laajemmin alueella ihmiset ovat kyllästyneet jatkuviin vaaroihin, uhkauksiin ja sotiin. Nykyään vallanpitäjät nähdään yhä useammin ja selkeämmin epävakaan tilanteen aiheuttajina, eivät pelastajina.

Kirjoittaja on freelance-toimittaja.