Artikkeli on julkaistu alun perin Amnesty-lehden numerossa 4/2015.

Pakolaiskysymys kiinnostaa, herättää tunteita ja luo mielipiteitä. Mediassa saamme lukea miten "pakolaisvirtaa" olisi hallittava, miten vastaanottokeskukset "vuotavat yli" ja miten olisi erotettava "lailliset" pakolaiset "laittomista". Voimasanat ja synkät ilmaisut muodostavat metaforien ja lukujen kanssa melkoisen sekamelskan. Samalla yhä useampi meistä on yhä voimakkaammin jotakin mieltä, ja valitettavasti kaikkein radikaaleimmat äänet ovat usein ne, jotka kuuluvat.

Tässä kuumentuneessa keskusteluilmapiirissä unohdamme helposti, mistä oikeasti keskustelemme ja mihin otamme kantaa. Puhumme pakolaisvirroista ja tulvista, mutta muistammeko, että kyse ihmisistä eikä luonnonvoimasta? Puhumme siitä, kenet tulisi tai ei tulisi päästää Suomeen, mutta unohdammeko – tai emmekö tiedä – ettei tämä ole meidän asiamme ratkottavaksi? Että turvapaikan hakeminen toisesta maasta onkin perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

"Kahtiajakoa tekee yhä jyrkemmäksi se, että raja kulkee myös sukupuolten välillä."

On kokonaan toinen kysymys, kenellä on oikeus jäädä tänne. Mutta siitäkään ei sinun tai minun tarvitse olla yhtään mitään mieltä. Juuri sitä tarkoitusta varten meillä on olemassa viranomaiset sekä kansainvälinen lainsäädäntö.

Parhaillaan käydään yhä kiivaampaa loanheittoa niin kutsuttujen kukkahattutätien ja "rajat kiinni" -porukan välillä. Kahtiajakoa tekee yhä jyrkemmäksi se, että raja kulkee myös sukupuolten välillä. Monikulttuurisuuden puolestapuhujat ovat usein juuri "tätejä" ja naisia ja tyypillinen vastustaja on valkoinen, keski-ikäinen mies.

On hämmentävää, että molemmissa leireissä käytetään samoja argumentteja edistämään täysin vastakkaisia tavoitteita: ihmisoikeuksien, tasa-arvon, vapauden ja demokratian vaaliminen toimii perusteluna sekä muista kulttuureista tulevien ihmisten vastaanottamiselle että torjumiselle. Itseen kohdistuvia rasismisyytöksiä taas voidaan kieltää syyttämällä antirasisteja rasismista, sillä he eivät suvaitse rasisteja.

Tässä keskustelussa on erittäin haasteellista edetä rakentavaan suuntaan.

Tämän kaiken keskellä on olemassa riski, että sekä avoimen Suomen vastustajat että sen puolestapuhujat unohtavat tärkeimmän asian: sen, että tulokkaiden on saatava äänensä kuuluviin ja olemassaolonsa huomioiduksi. Heidän on voitava tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Meidän on ymmärrettävä, ettei merkitystä ole ainoastaan sillä, miten puhumme, vaan myös sillä, kuka puhuu. Mikäli teemme näin, tämä voi olla laatuaan viimeinen kolumni, jonka kirjoitan.

Katarina Pettersson on sosiaalipsykologi ja poliittisen retoriikan tutkija Helsingin yliopistolla.