Kehitysyhteistyön tulosten mittaaminen ja arviointi on kasvanut 2000-luvulla merkittäväksi koneistoksi. Vähemmistä rahoista on esimerkiksi haluttu saada irti enemmän tehokkuutta samalla, kun rahankäytön läpinäkyvyyttä on haluttu kasvattaa. 

Mittaamisella ja arvioinnilla voidaan parhaimmillaan lisätä luottamusta kehityspolitiikkaan ja estää rahojen väärinkäytöksiä. Tehokkuuden ideaaleihin ja käytäntöihin voi kuitenkin liittyä myös riskejä, joita ei aina osata kehityspolitiikasta keskusteltaessa tunnistaa.

Mittaamisella ja arvioinnilla voidaan parhaimmillaan lisätä luottamusta kehityspolitiikkaan ja estää rahojen väärinkäytöksiä. Tehokkuuden ideaaleihin ja käytäntöihin voi kuitenkin liittyä myös riskejä, joita ei aina osata kehityspolitiikasta keskusteltaessa tunnistaa. Ensimmäinen niistä kytkeytyy määrällistämisen luomiin vertailuasetelmiin.

Pienet kehitysyhteistyöjärjestöt voivat joutua lyömään hanskoja tiskiin kohdatessaan alati monimutkaistuvan raportointikoneiston. 

Esimerkiksi ulkoministeriön kehitysyhteistyösivuilla esitellään viitisenkymmentä kehitysyhteistyön menestystarinaa, joista suuressa osassa mainitaan otsikossa tai ingressissä jonkinlainen numeroin ilmaistu saavutus. Tällaisia tuloksia ovat esimerkiksi hankkeiden tavoittamien ihmisten määrä tai erilaisten kehitysmittareiden prosentuaalinen kasvu.

Monet näistä saavutuksista ovat varmasti aidosti merkityksellisiä. Ongelma liittyy kuitenkin juuri vertailtavuuteen. Aina on periaatteessa mahdollista löytää joku globaalia etelää läheisempi kohde, jossa vastaavilla rahallisilla panoksilla saadaan tavoitettua monia ihmisiä ja parannettua heidän olojaan. 

Tällaisia vertailuasetelmia näkyy päivänpoliittisessa keskustelussa usein. Kehityspolitiikan tehokkuuspuheesta on hankalaa löytää niihin tehokkaita vastauksia.

Toiseksi mittauskoneiston kasvavat vaatimukset sulkevat helposti ulos pienempiä kehitystoimijoita. Pienet kehitysyhteistyöjärjestöt voivat joutua lyömään hanskoja tiskiin kohdatessaan alati monimutkaistuvan raportointikoneiston. 

Uusia yhteiskunnallisia avauksia jää toteutumatta, jos kehityspolitiikan matalan kynnyksen ruohonjuuritoiminnan rahoituksen hakemisesta ja sen käyttämisestä tulee liian mutkikasta.

Uusia yhteiskunnallisia avauksia jää toteutumatta, jos kehityspolitiikan matalan kynnyksen ruohonjuuritoiminnan rahoituksen hakemisesta ja sen käyttämisestä tulee liian mutkikasta. Tällöin voidaan paradoksaalisesti päätyä tilanteeseen, jossa hyvän hallinnon nimissä tehtävä raportointi päätyy vaikeuttamaan demokratiaan oleellisesti kuuluvan kansalaisyhteiskunnan toimintaa.

Raportointi- ja mittausvaatimukset pitäisikin aina suhteuttaa resursseihin ja kykyyn keskittyä organisaatioiden ydintehtäviin. Esimerkiksi 2010-luvulla merkittävästi lisäresursseja saaneen Finnfundin on syytäkin raportoida hyvin tarkkaan kehitysvaikutuksistaan, joita Valtiontalouden tarkastusvirasto on äskettäin kritisoinut. Heillä on mahdollista hankkia siihen työvoimaa ja osaamista.

Pienillä järjestöillä ja toimijoilla raportoinnin tulisi vastaavasti olla mahdollisimman kevyttä ja helppoa. Näin tuetaan kehityspolitiikan kannalta tärkeän aktiivisen, kriittisen kansalaisyhteiskunnan selviytymistä ja kasvua. Ilman sitä kehityspolitiikka uhkaa teknoratisoitua. Siltä loppuu toisin sanoen happi.

Kolmanneksi: hanketason tehokkuuden korostaminen ei välttämättä ole paras tapa motivoida ihmisiä yhteiskunnalliseen toimintaan. Poliittiseen toimintaan tai sen tukemiseen ajavat tyypillisesti tehokkuuden sijaan toisenlaiset motiivit: kokemus maailman vääryydestä ja voimaannuttava ajatus mahdollisuudesta puuttua ongelmiin.

Tällaista ymmärrystä synnytetään rakentamalla ja tukemalla sellaisia yhteiskunnallisen ajattelun malleja, joiden ytimestä löytyy ajatus globaalin kehityksen tärkeydestä.

1990- ja 2000-luvuilla tällaisia malleja olivat rakentamassa esimerkiksi tuki kehitysmaiden vapaaehtoistyöhön sekä nykyistä suurempi viestintä- ja globaalikasvatuksen rahoitus. Ne koulivat nuorten, yhteiskunnallisesti aktiivistenihmisten sukupolvea, joka myöhemmin eteni päätöksentekijöiksi yhteiskunnan eri sektoreilla.

En sano, että juuri näitä toimintoja pitäisi nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Mutta mitattavasta tehokkuudesta lähtevän toiminnan oheen – ja jossain tapauksissa sen sijaan – tarvitaan mahdollisimman laajaa matalan kynnyksen tukea monentyyppiselle ruohonjuuritason kehityspolitiikalle. 

Kehityspolitiikan laskukierteen kääntäminen ei tietenkään ole helppoa tilanteessa, jossa globaalin hallinnan ja kehityksen kulta-aika tuntuu ainakin hetkellisesti olevan kansainvälisestikin takanapäin. Juuri siksi tämä työ on niin tärkeää.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja maailmanpolitiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.