Artikkeli on julkaistu alun perin Antimilitaristi-lehden numerossa 4/2016.

Nuori mies horjuu pöydän takana pohjoiskarjalaisilla festareilla välillä metalliseen telttakeppiin nojautuen. "Armeija oli mulle tosi tärkee juttu", hän selittää ja jatkaa "siis onhan tää teidänkin asia hyvä, mutkun tää suomalainen yhteiskunta, ei täällä oo enää yhteisöllisyyttä. Mut kun meet inttiin niin siellä piti tehdä porukalla, ja tapas vaikka minkälaista jengiä. Armeija on ainoo paikka Suomessa missä ihmiset voi enää oppia yhteisöllisyyttä!"

Hymähdin ajatukselle. Mutta vaikka festarinkävijän purkaus saattoikin olla muutaman kesäoluen lämmittämä, oli hänen ajatuksellaan pitkälle ulottuvat juuret. Asevelvollisuusarmeijan on puheissa ja poliittisissa linjauksissa esitetty edistävän yhteisöllisyyttä – tai yhtenäistävän kansakuntaa – jo laitoksen alkumetreiltä saakka.

Sisällissodan jälkeisessä Suomessa miesten aseveljeyden luomaa toveruutta pidettiin kansaa eheyttävänä tekijänä. Asevelvollisuuslakeja säädettäessä varusmiespalveluksen toivottiin ylittävän luokka- ja poliittiset rajat. Toisaalta tavoite palveli myös sotilastarkoituksia, sillä veljellisten tunnesiteiden uskottiin mahdollistavan sotajoukon paremman toiminnan. Kestävän kansakunnan ja kestävien sotilaiden kasvattaminen rinnastuivat toisiinsa.

Muutama vuosi sitten haastattelin sivareita gradututkielmaani varten. Asevelvollisuusarmeija on pesiytynyt niin kiinteästi suomalaisten kansalliseen itseymmärrykseen, että monet siihen liittyvät käsitykset ovat käytännössä kaikkien suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneiden tunnistettavissa. Varusmiespalveluksen ulkopuolelle jättäytyvät tai jätetyt asevelvolliset kohtaavat nämä käsitykset monesti joskus kipeälläkin tavalla. Itsestäänselvästä poikkeavasti valinnut saa kyllä kuulla mistä on muiden mielestä jäänyt paitsi.

Haastattelemieni sivarien puheista nousi selvästi esiin se, kuinka tärkeinä palvelustoverien kanssa solmittuja suhteita pidettiin, mutta toisaalta myös se millaisen sukupolvien jatkumon asepalvelus Suomessa muodostaa. Koska varusmiespalveluksen on suorittanut suuri osa miesikäluokasta, on se kokemus joka yhdistää eri-ikäisiä miehiä.

"[...] isältä pojalle siirtyy tämmönen [armeijan arvostus] ja kun poika menee armeijaan niin se on semmoinen yksi konkreettinen etappi siinä että sitten.. Isä kokee että pojastaan on tullu mies ja sit voidaan yhessä silleen niinku, jakaa niitä armeijatarinoita", totesi haastattelemani Jesse.

Asevelvollisille aseistakieltäytyjille varusmiespalveluksesta pois jättäytyminen tarkoittaa monesti yhdenlaisen sukupolvien jatkumon rikkomista. Samalla se tarkoittaa jättäytymistä pois instituutiosta, jonka on perinteisesti katsottu olevan itsestäänselvä osa aikuiseksi mieheksi kasvamista.

Juuri pojan kasvaminen mieheksi on helppo tunnistaa yhdeksi niistä teemoista, joita käytetään positiivisena esimerkkinä armeijan vaikutuksista. "Armeija tekee pojista miehiä" tai muilta vastaavilta lausahduksilta on vaikea välttyä. Monesti tällä kasvattamisella koitetaan oikeuttaa koko asevelvollisuusjärjestelmän olemassaolo. Mutta mihin siinä oikeastaan kasvetaan?

"Militarismi, sota ja rauha koskevat kaikkia. Samoin asevelvollisuus ei ole vain asevelvollisten ja armeijan käyneiden asia."

Ajatus siitä, että miehuus saavutetaan sotilaspalveluksen kautta, kytkee miehuuden sotilaallisuuteen. Niin tekee tietenkin ylipäänsä vain miehiä koskeva asevelvollisuus. Samalla se luo kytköksen miehuuden tai maskuliinisuuden ja väkivallan kanssa. Suomalaisessa militarismissa asevelvollisuus on merkittävässä osassa maskuliinisuuden militarisoimisessa.

Laajemmin tarkasteltuna asevelvollisuus tuottaa ja ylläpitää hyvin kaksinapaista käsitystä sukupuolesta. Tässä valtion tarjoilemassa mallissa miehiksi oletetuilta odotetaan asepalveluksen kautta valmiutta väkivaltaan.

Naisia ei puolestaan ole jätetty asevelvollisuuden ulkopuolelle epähuomiossa saati feministien juonitteluiden vuoksi, vaan koska naisten ei ole nähty kelpaavan sotilaskoulutukseen. Heidän tehtäväkseen on toisaalta langennut uusien sotilaiden tuottaminen ja toisaalta sotilaallisen järjestyksen oikeuttaminen oletetulla suojelun tarpeellaan.

Horjuvan telttaannojailijan lausahdus on paljastava: jos ihmiset oppivat yhteisöllisyyttä enää armeijassa, mitä tapahtuu naisille? Eikö naisten tarvitse oppia yhteisöllisyyttä, vai osaavatko he sen jo jotenkin luonnostaan? Samaa voidaan kysyä niistä miehistä, jotka syystä tai toisesta jäävät varusmiespalveluksen ulkopuolelle.

Suomessa ei ole monta kansalaisvelvollisuudeksi katsottavaa instituutiota. Asevelvollisuus kuitenkin on sellainen, ja vain miehiä koskiessaan se samalla sukupuolittaa kansalaisuutta. Tämän huomaa helposti esimerkiksi turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Armeijaa käymättömien naisten kyky edes keskustella aiheesta asetetaan ehkä vielä helpommin kyseenalaiseksi kuin vaikkapa sivarin käyneiden miesten.

Jos varusmiesarmeija on liima, jolla kansakunta kootaan yhteen, tekee se niin sanotusta kansasta tai kansalaisista eriskummallisen näköisen joukon. Armeija ottaa sotilaspalvelukseen vain siihen fyysisesti ja henkisesti sopivaksi katsomiaan ihmisiä. Niin sanottu läpileikkaus kansasta pelkistyy siis pitkälti tervekehoisiin miehiin.

Voimakkaasti sukupuolistettu asevelvollisuus aiheuttaa haasteita aseistakieltäytyjäliikkeelle. Liikkeessä viettämieni vuosien aikana todennäköisesti yleisin minulle esitetty kysymys on ollut muodossa tai toisessa "Mitä sinä teet täällä?". Kysymys on ollut useimmiten hyvää tarkoittava, mutta paljastaa kerta toisensa jälkeen, millä tavoin asevelvollisuusjärjestelmä vaikuttaa myös vastavoimaansa.

Militarismi, sota ja rauha koskevat kaikkia. Samoin asevelvollisuus ei ole vain asevelvollisten ja armeijan käyneiden asia. Kuitenkin, kun vain miehet joutuvat pakosti suoraan tekemisiin armeijan kanssa, voi hämärtyä käsitys siitä, kenelle aihe kuuluu. Samalla kun miesten yleinen asevelvollisuus sukupuolittaa sitä kuka voi olla vakavasti otettava turvallisuuspoliittinen toimija, voi se pahimmillaan rajata myös sitä kuka voi olla toimija aseistakieltäytyjäliikkeessä.

Asevelvollisuuden sukupuolijako voi olla niin itsestään selvä tekijä, että se jää kokonaan pimentoon ja käsittelemättä. Sitä ei kuitenkaan voi jättää huomiotta. Antimilitaristinen työ vaatii myös militaristisen sukupuolijärjestelmän analysoimista, ettemme jää sen tuottamien rakenteiden vangeiksi.

Kirjoituksessa siteeratun haastateltavan nimi on muutettu.