Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen Unicefin blogissa.

Moni suomalainen kokee, että valtio palauttaa turvapaikanhakijoita maihin, jotka eivät ole turvallisia. Lisäksi viranomaisten on koettu kohdelleen osaa palautettavista huonosti.

Koska hallitukseen vaikuttaminen on osoittautunut turhaksi, osa kansalaisista on ryhtynyt painostamaan yrityksiä, jotka tavalla tai toisella mahdollistavat palautuksia. Keskustelua on noussut sekä palautuksia toteuttavista lentoyhtiöistä että niille polttoainetta tarjoavista yrityksistä.

Yhdysvalloissa ei pitkäaikaisista yrityksistä huolimatta ole saatu riittäviä tiukennuksia aselakeihin. Monet yritykset ovat lobanneet löyhien lakien puolesta. Helmikuussa Floridassa sattuneen kouluampumistapauksen jälkeen on kuitenkin noussut pintaan vastakkainen ilmiö, jossa tietyt yritykset ovat nousseet näkyvään rooliin ajamaan aselakien tiukentamista.

Moni yritys on näkyvästi ilmoittanut lopettavansa alennukset, edut ja muut tuenosoitukset USA:n kansalliselta kivääriyhdistykseltä. Osa suurista vähittäistavara- ja urheilukaupoista on tiukentanut aseiden myynnin ikärajoja ja poistanut puoliautomaattiaseet valikoimastaan. Kauppojen päätöksiä on vauhdittanut se, että Floridan kouluampujan tiedetään ostaneen vähintään yhden aseistaan täysin laillisesti kaupasta.

Alihankintaketjuista kotimaaperälle

Yhteiskunta edellyttää yrityksiltä yhä laajempaa vastuuta yhteiskunnallisista asioista. YK on luonut kansainväliset periaatteet yritysten ihmisoikeusvastuusta, jotta yritysten vastuu ja rooli suhteessa valtioon selkeytyisi. Osa yrityksistä on alkanut noudattaa näitä YK:n vapaaehtoisia periaatteita ja pyrkii välttämään ihmisoikeusrikkomuksia etenkin alihankintaketjuissaan.

Yritysten vastuu suhteessa asiakkaisiin ja laajemmin yrityksen toiminnan vaikutuspiirissä oleviin ihmisiin on huomattavasti vähemmän keskusteltu aihe.

YK:n yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskevat periaatteet linjaavat, että yrityksen ei pitäisi itse syyllistyä, myötävaikuttaa tai olla linkittyneinä ihmisoikeusrikkomuksiin. Mutta missä menee yrityksen vastuu tapauksissa, jotka eivät ole kovin yksiselitteisiä?

Voidaanko laillisesti aseita myyvää kauppaa pitää osavastuussa, jos sieltä ostetaan ase, jolla tapetaan ihmisiä? Tarjoaako aseiden myyminen ylipäätään aina mahdollisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin?

Ovatko kuljetuspalveluita tai polttoainetta tarjoavat yritykset osavastuussa, jos turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksissa loukataan ihmisoikeuksia? Pitäisikö pakkopalautuksiin linkittyvien yritysten lopettaa palautuksiin osallistuminen ja näin käytännössä vastustaa viranomaisten päätöksiä?

Lainsäädäntöä olemassa vain vähän

Iso osa yritysten vastuun laajuuteen liittyvästä keskustelusta kulkee epäselvällä alueella. Lainsäädäntö on yleensä yhteiskunnan moraalinen puntari siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Koska lainsäädäntö yritysten ihmisoikeusvastuusta on vielä melko kehittymätöntä, vastuuta määrittelee pitkälti yleinen mielipide.

Tilanteissa, joissa ei ole kansallista lainsäädäntöä, yrityksiä kehotetaan noudattamaan kansainvälisiä normeja.

Lentoyhtiö voi esimerkiksi ohjeistaa henkilökuntaansa puuttumaan asiaan, mikäli vaikuttaa siltä, että ketä tahansa sen koneessa olevaa asiakasta kohdellaan huonosti – vaikka kyse olisi valtion viranomaisten toimintaan puuttumisesta.

Lapsityövoima alihankintaketjussa on hyvä esimerkki. Vaikka Suomen laki ei kiellä lapsityövoiman käyttöä yritysten alihankintaketjuissa rajojemme ulkopuolella, kansainväliset normit, alihankintamaiden omat lait ja yleinen mielipide Suomessa tuomitsevat sen. Siksi suurin osa yrityksistä kokee lapsityövoiman käytön vääräksi, vaikkei käytännössä siihen alihankintamaissaan puuttuisikaan.

Pakkopalautuskysymyksissä ja aseiden vähittäiskaupassa yritysten toimintaan liittyviä kansainvälisiä normeja ei ole säädetty eikä yleinen mielipidekään ole yhtenevä.

Aseiden myyntiin liittyen vastaus on kuitenkin YK:n periaatteiden valossa melko selvä. Periaatteet kehottavat yrityksiä selvittämään kaikki riskialueet, joissa yritys voi linkittyä ihmisoikeusrikkomuksiin. Tämä koskee myös myytäviä tuotteita ja palveluita. Näin ollen yrityksen ei tulisi myydä ollenkaan pistoolien tai sarjatuliaseiden kaltaisia aseita, mikäli yritys haluaa noudattaa YK:n periaatteita.

Pakkopalautuskysymys on kokonaisuudessaan monimutkaisempi.

Yrityksen on vaikea arvioida, syyllistyykö valtio yksittäisissä palautuspäätöksissä ihmisoikeusrikkomuksiin. Yrityksen ja valtion välinen suhde mutkistaa tilannetta entisestään. Sen lisäksi, että valtio on yrityksen asiakas, se saattaa olla myös sen omistaja, kuten useiden lentoyhtiöiden kohdalla. Ei ole realistista olettaa, ettei yritys tarjoaisi palveluita omistaja-asiakkaalleen.

Vaikka yritys ei pystyisi puuttumaan siihen, käännytetäänkö turvapaikanhakijoita, yritys pystyy kuitenkin päättämään, miten sen asiakkaita kohdellaan.

Yritys voi ja sen tulee pohtia sisäisiä toimintaohjeita pakkopalautusten kaltaisiin tilanteisiin. Lentoyhtiö voi esimerkiksi ohjeistaa henkilökuntaansa puuttumaan asiaan, mikäli vaikuttaa siltä, että ketä tahansa sen koneessa olevaa asiakasta kohdellaan huonosti – vaikka kyse olisi valtion viranomaisten toimintaan puuttumisesta.

Yritysten vastuu niiden alihankintaketjuissa tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista on ollut paljon tapetilla ja vastuu on selkiytynyt YK:n periaatteiden ja jatkuvan vuoropuhelun ansiosta ymmärryksen karttuessa. Keskustelu yritysten ihmisoikeusvastuusta asiakkaisiin ja laajemmin yrityksen toiminnan vaikutuspiirissä oleviin ihmisiin liittyen on vielä lapsenkengissä. Siksi on tärkeää nostaa esimerkkitapauksia keskusteluun ja auttaa yrityksiä pohtimaan toimintatapojaan ja omaa vastuutaan.

Kirjoittaja työskentelee Suomen Unicefin yritysvastuuasiantuntijana.