Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Pax-lehden numerossa 2/2016.

Väliaikainen kotikaupunkini Jerusalem on tällä hetkellä täynnä pelkoa, epäluuloa ja isoja konekivääreitä. Miehitetyllä Palestiinalaisalueella ja erityisesti Jerusalemissa väkivaltaisten iskujen aalto on jatkunut jo lähes puolen vuoden ajan, kun turhautuneet, vailla toivoa paremmasta huomisesta elävät palestiinalaisnuoret ovat yrittäneet iskeä israelilaisia sotilaita ja siirtokuntalaisia vastaan ensisijaisesti puukoin aseistautuneena. Useimmiten tuloksena on ollut hyökkääjän ampuminen. Tällaisia tappoja voi kutsua mielivaltaisiksi teloituksiksi, koska useimmiten sotilaiden olisi ollut mahdollista vangita hyökkääjä ja hänet olisi voitu tuomita oikeudessa. Lisäksi osassa tapauksista on epäselvää, onko kyse ylipäätään ollut hyökkäyksen yrityksestä.

Kaksi päivää ennen tämän jutun kirjoittamista oli erityisen murheellinen päivä, kun amerikkalainen turisti kuoli ja ainakin 12 siviiliä sekä kaksi israelilaista poliisia haavoittui kolmessa eri iskussa Tel Avivissa ja Jerusalemissa. Kaikki hyökkääjät ammuttiin kuoliaiksi. Yksi iskuista tapahtui kadulla, jonka varrella sijaitsevassa kirjakauppa-kahvilassa parhaillaan istun ja toinen vanhan kaupungin kadulla, jota pitkin päivittäin kävelen. Eilen Jerusalemissa tapahtui yksi isku lisää, jossa kuoli kaksi palestiinalaista hyökkääjää ja yksi sivullinen haavoittui.

Toistaiseksi olen lukenut suorasta väkivallasta vain uutisista, mutta toisenlaista väkivaltaa joudun todistamaan päivittäin. Rakenteellinen väkivalta ei tapa, ainakaan heti, eikä se herätä läheskään yhtä paljon tunteita lehdistä luettuna. Miehitetyn alueen palestiinalaisille se merkitsee kuitenkin jatkuvaa sortamista ja eriarvoisuutta, mahdollisuuksien puutetta ja näköalattomuutta. Se ilmenee nöyryytyksenä tarkastuspisteillä, kotien ja koulujen menettämisenä, mahdottomuutena rakentaa elämää lukuisten liikkumisrajoitusten, pakkosiirtojen ja purkutuomioiden vuoksi. Näiden ihmisten tarinat ovat lohduttomia. Joskus ne ovat katkeria, ja toisinaan niissä on paljon vihaa. Ei ole kovin vaikea nähdä mikä johtaa väkivaltaan.

Israelin hallinnon mukaan jokainen palestiinalainen hyökkääjä on terroristi. Monille palestiinalaisille hyökkääjät ovat marttyyreja. Itse tuomitsen kaiken väkivallan, enkä usko sen auttavan palestiinalaisten asiaa. Tuoreen kyselyn mukaan 54 prosenttia Länsirannan palestiinalaisista vastustaa puukotusiskuja. Useiden YK:n päätöslauselmien mukaan aseellinen vastarinta miehittäjää kohtaan on kuitenkin oikeutettua. Osa iskujen kohteista on ollut siviileitä, mikä on erityisen vastenmielistä, mutta miehittäjävaltion sotilaskohteita vastaan iskeminen on eri asia.

Voidaanko Israelin ja Palestiinan konfliktissa puhua sodasta kahden voimasuhteiltaan erilaisen vihollisen välillä, asymmetrisesta sodankäynnistä?

Terrorismi ja sissisodankäynti ovat tavallisia heikomman osapuolen menetelmiä, eikä sodankäynnin sääntöjä aina silloin noudateta. Palestiinalaisten keinot taistella yhtä maailman tehokkaimmista armeijoista vastaan ovat vähäiset. Vastarinta viime kuukausien aikana on ollut aseellista, vaikka tuliaseita on käytössä harvoin. Puukot ja kivet eivät kaada Israelin armeijaa.

Toivoisin, että keinot olisivat jotain muuta kuin väkivaltaisia. Sen lisäksi, että väkivalta on aina ja kaikkialla olla tuomittavaa, Israel vastaa iskuihin lisäämällä sortotoimia. Hyökkääjien perheiden koteja tuhotaan ja heidän työlupiaan perutaan, ja tämän viikon iskut saivat pääministerin myös lupaamaan erottelumuurin aukkojen sulkemista ja nopeampaa rakentamista. Tosin erottelumuurin merkitys väkivallan estämisessä on pieni ja valtava määrä palestiinalaisia käy joka tapauksessa Israelin puolella töissä. Väkivalta kuitenkin tuo lisää väkivaltaa ja sitä käytetään pahenevan sorron oikeuttamiseen. Tämä kierre on jatkunut jo pitkään.

Täällä väkivallaton vastarinta, kuuleeko kukaan?

Väkivallaton vastarintakin on mahdollista, mutta niin kauan kuin palestiinalaiset eivät näe sen muuttavan mitään, se ei ole houkuttelevaa. Väkivallattomalla vastarinnalla on Palestiinassa pitkät juuret, mutta sen saama huomio on vähäistä. Vastarinta on usein aktiivisen sijaan passiivista – monet palestiinalaiset yksinkertaisesti kieltäytyvät lähtemästä kodeistaan, vaikka heidän elämästään on tehty kuinka vaikeata ja heitä yritetään ajaa pois kaikin keinoin.

"Edes rauhanneuvottelut eivät tuoneet palestiinalaisille muuta kuin lisää siirtokuntia ja maan takavarikointeja miehitetyllä alueella."

Erityisesti vuodesta 2010 lähtien armeija on esimerkiksi pyrkinyt rajoittamaan palestiinalaisten osallistumista mielenosoituksiin. Rauhanomaisten mielenosoitusten järjestäjiä on pidätetty, osallistujia ammuttu ja alueita, joille protesteja on suunniteltu, julistettu suljetuksi sotilasalueeksi. Viime kuukausien aikana myös israelilaisten ihmisoikeuksien ja rauhan puolesta toimivien järjestöjen ja aktivistien toimintaa on hankaloitettu. Esimerkiksi väkivallattomiin keinoihin luottavan BDS-boikottiliikkeen tukeminen on kriminalisoitu muun muassa Isossa-Britanniassa.

Edes rauhanneuvottelut eivät tuoneet palestiinalaisille muuta kuin lisää siirtokuntia ja maan takavarikointeja miehitetyllä alueella. Kun laskee yhteen kaiken sen turhautumisen ja epätoivon, jota miehitetyllä alueella koetaan sekä tilan kaventumisen väkivallattomien keinojen käytölle, tulevaisuus näyttää valitettavasti synkältä. Jos palestiinalaisten väkivallaton vastarinta ei saa huomiota ja vastakaikua Israelissa ja maailmalla, mitä palestiinalaisille jää?

Kirjoittaja toimii vapaaehtoisena ihmisoikeustarkkailijana Kirkkojen maailmanneuvoston EAPPI-ohjelmassa Itä-Jerusalemissa. EAPPI-vapaaehtoisten esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kirkkojen maailmanneuvoston tai lähettävän tahon (Kirkon Ulkomaanapu) mielipidettä.