Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Vähemmistövaltuutetun blogissa. Lue lisää täältä.

Rajoilla on voimakas vaikutus mielikuviimme itsestämme ja muusta maailmasta. Oletamme ilman muuta, että ilman rajoja turvallisuutemme olisi uhattuna ja seurauksena jotain hallitsematonta. Näin olemme oppineet ajattelemaan. Olemme oppineet kunnioittamaan rajavartiolaitosta. Valtiovaltamme on mielissään voidessaan tarjota suomalaista rajavalvonnan osaamisesta EU:lle.

Harva meistä kuitenkaan tietää mitä EU:n ulkorajoilla tapahtuu. Euroopan Unionin maahanmuuton hallinnan painopisteenä on ollut rajavalvonta. Siihen unioni on käyttänyt maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen varatuista budjettivaroistaan yli 50 prosenttia, mutta pakolaisten tukemiseen vain 17 prosenttia ja maahan muuttaneiden henkilöiden kotouttamistoimiin 25 prosenttia.

"Valvontaa ei tapahdu vain ulkorajoilla, vaan sitä on ulkoistettu EU:n rajavaltioille, Välimeren eteläisille valtioille ja maailman lentokentille."

Valvontaa ei tapahdu vain ulkorajoilla, vaan sitä on ulkoistettu EU:n rajavaltioille, Välimeren eteläisille valtioille ja omien virkamiestemme toimesta myös kauas Suomen edustustoihin ja maailman lentokentille.

Välimerellä on käynnissä EU:n rajavalvontaviraston ja paikallisten valtioiden yhdessä toteuttamia ns. PushBack-operaatioita, joiden tarkoituksena on estää siirtolaisten pääsemistä EU:n alueelle. Tällainen toiminta ei ole eettisesti hyväksyttävää, koska se rajoittaa ihmisten oikeutta liikkua, paeta väkivaltaisuuksia ja vainoa ja oikeutta etsiä toivoa ja parempaa elämää perheilleen.

Rajavalvonnan voimakas tehostaminen mitä kalleimmilla teknisillä valvonta- ja tarkastusmekanismeilla ei ole missään vaiheissa osoittautunut siirtolaisuutta ehkäiseväksi keinoksi. Ihmiset etsivät aina uusia reittejä ja turvautuvat yhä riskialttiimpiin keinoihin. Valtavan voimakas toivo paremmasta pakottaa ihmiset tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Mikään ei ihmisessä ole vahvempaa kuin toivo.

EU on perustamisestaan saakka esiintynyt vapauden, rauhan ja oikeudenmukaisuuden alueena, joka korostaa voimakkaasti ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden merkitystä. Mikä tässä väitteessä on totta, mikä pelkkää retoriikkaa? Tätä on syytä kysyä Eurooppaan pyrkiviltä ihmisiltä.

Kun Nato aloitti pommitukset Libyaan, maassa oli runsaasti afrikkalaisia työntekijöitä. He olivat saaneet ala-arvoista kohtelua osakseen vuosien ajan, mutta silti sinnitelleet maassa ansiomahdollisuuden takia. Tässä kaoottisessa tilanteessa siirtotyöläisiä tapettiin häikäilemättä ja monet heistä lähtivät suin päin pakoon Välimeren ylitse. Lampedusan saaren edustalta heidät pelastettiin, mutta Italia ei tarjonnut heille minkäänlaista suojelua.

Matka jatkui Saksaan Hampuriin. Noin 300 afrikkalaisen miehen joukko on elänyt kolmen vuoden ajan kaupungin kaduilla. He ovat järjestäytyneet Lampedusa in Hamburg -liikkeeksi. He kokevat olevansa ennen kaikkea eurooppalaisten sotatoimien uhreja ja vaativat EU:lta suojelua. Nämä miehet kokevat Euroopan epäoikeudenmukaisena ja vastuuttomana. Suojelun tarpeessaan he kokevat tulleensa petetyiksi.

EU tuki innokkaasti arabikevättä Välimeren eteläisissä maissa suitsuttaen demokratian voittoa. Lukuisten kansannousujen kohtalokkaista seurauksista se ei ole ottanut vastuuta. Inhimilliseen kärsimyksen ja pakolaisuuden valtaviin mittasuhteisiin nähden EU:n reaktiot ovat olleet kosmeettisia.

EU:hun pyrkiville, köyhyyttä, nälkää, konflikteja ja sotaa pakeneville ihmisille Eurooppa näyttäytyy arvojensa vastaisena. Mutta se näyttäytyy sellaisena myös EU:n sisäpuolella pitkään eläville siirtolaisille ja pakolaisille, joiden kanssa omia saavutettuja etuja ja oikeuksia ei haluta jakaa. Vaurautta ja omaa mukavuutta puolustetaan mitä kekseliäimmillä rajoilla ja oikeuksien säätelyllä.

Rajat määrittävät meitä ja niiden avulla määritämme muita. Asetumme itse rajoiksi haluamaamme suuntaan milloin missäkin asiassa. Käytämme rajoja myös verukkeina välinpitämättömyydelle, joka on johtanut puuttumattomuuden kulttuurin syntymiseen. Siitä saamme nyt itsekin kärsiä.

Euroopan kirkkojen yhteinen vaalijulistus vaatii Euroopan unionilta korkeita sosiaalisia standardeja ja suojelua ja johdonmukaista sitoutumista ihmisoikeuksien kunnioittamiseen kaikilla elämänalueilla. Edelleen kirkot kehottavat äänestäjiä kannattamaan sellaista unionia, jossa ihmisten moninaisuutta ja yhdenvertaisuutta arvostetaan ja kaikkein haavoittuvimmista ihmisryhmistä pidetään huolta, ja jossa siirtolaisia ja pakolaisia toivotetaan tervetulleiksi.

Tämä tarkoittaa myös Lampedusa in Hamburg –liikkeen rinnalle asettumista ja yhteistä ponnistelua oikeudenmukaisen kohtelun toteutumiseksi. Unionin ei tule keskittyä vain omien valtioidensa etuihin, vaan aktiivisesti vähentää ihmisten köyhyyttä eri puolilla maailmaa. Kohtuullinen elämäntapa mahdollistaa laajan solidaarisuuden.

Rajavalvontaa pitää toteuttaa ihmisten perusoikeuksia täysimääräisesti kunnioittaen, niin eri valtioiden rajoilla kuin Frontexin operaatioissa. Maahanmuuttoon varatut taloudelliset määrärahat tulee tasapainottaa paremminkin vastaanotettujen ihmisten tukitoimiin kuin rajavalvontaan. Siitä mitä ulkorajoillamme todella tapahtuu, emme paljoa tiedä. Siksi rajavalvonnan eri muotojen monitorointi on välttämätöntä.

Nämä kirkkojen visiot perustuvat rauhan ja oikeudenmukaisuuden arvoille. Niiden mukaan Unionia arvioidaan maailmassa. EU-valtioilla ei ole enää mitenkään varaa pelkkään retoriikkaan vapauden, rauhan ja oikeudenmukaisuuden arvopohjallaan. Nämä arvot ovat itsekeskeisyyden ja ahneuden vääristämiä. Ei ole varaa kirkoillakaan. Kummankin uskottavuus on kiinni arvojen toteutumisesta arjen työssä ja todellisuudessa.

Kirjoittaja on maahanmuuton ja monikulttuurisuuden asiantuntija Kirkkohallituksessa.