Huhtikuussa tapahtui kaksi asiaa, jotka nostivat esiin huolen siitä, kuinka kauan toisen maailmansodan jälkeen luotu kansainvälinen oikeudellinen arkkitehtuuri vielä kestää.

Israel pommitti huhtikuun alussa Iranin suurlähetystöä Syyriassa. Iskussa kuoli 16 ihmistä, mukaan lukien Iranin korkea-arvoisia upseereita. Isku rikkoi YK:n peruskirjaa ja hyökkäsi myös diplomaattisuhteita koskevaa Wienin yleissopimusta vastaan.

Länsimaat eivät tuominneet Israelin toimia. Yhdysvallat sekä Ranska ja Iso-Britannia estivät YK:n turvallisuusneuvoston lausunnon, joka olisi tuominnut toimet.

Tuskin viikkoa sen jälkeen Ecuador lähetti aseistettuja turvamiehiä maansa Meksikon-lähetystöön ottaakseen kiinni turvapaikkaa hakeneen entisen varapresidentin Jorge Glasin. Tämäkin toimenpide rikkoi Wienin sopimusta. Tällä kertaa Yhdysvallat ja sen länsiliittolaiset tuomitsivat sen.

Kaksi erillistä tapahtumaa, molemmat rikkoivat kansainvälistä oikeutta. Kansainvälinen yhteisö reagoi niihin kahdella eri tavalla. 

Mitä se kertoo sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestelmästä, jonka pitäisi kontrolloida valtioiden toimia? Pähkinänkuoressa: on olemassa yksi laki vaikutusvaltaisille ja heidän ystävilleen ja toinen laki muille.

 On olemassa yksi laki vaikutusvaltaisille ja heidän ystävilleen ja toinen laki muille.

Kun liittoutuneet kokoontuivat toisen maailmansodan lopussa suunnitellakseen uutta globaalia rauhanarkkitehtuuria, ne olivat päättäneet, että sodan aiheuttama tuho, inhimillinen kärsimys ja kuolema eivät enää toistuisi. YK:n peruskirja hyväksyttiin vuonna 1945 ja ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuonna 1948. Kaiken ytimessä oli periaate ”ei koskaan enää”.

Näyttää siltä, että 2000-luvulla järjestelmä on menettämässä merkitystään. 

Venäjä päätti rikkoa YK:n peruskirjaa hyökkäämällä Ukrainaan, suvereeniin valtioon. Sen lisäksi, että hyökkäys oli laiton, monien raporttien mukaan näyttää siltä, että Venäjä syyllistyy systemaattisesti myös sotarikoksiin kansainvälisen oikeuden vastaisesti.

Viimeisen runsaan puolen vuoden aikana niin kutsuttu sääntöpohjainen järjestelmä on heitetty Gazan liekkeihin. Israel on hävittänyt sairaaloita ja kouluja, hyökännyt avustussaattueita vastaan ja käyttänyt ruokaa sodan aseena. Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset ovat tuominneet sen toimia vain vaisusti.

Vain Etelä-Afrikalla oli poliittista rohkeutta viedä Israel kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) eteen syytettynä kansanmurhasta. Tuomioistuimen välipäätös piti Etelä-Afrikan vaatimuksia uskottavina ja kehotti Israelia estämään kansanmurhan tapahtumisen sekä päästämään humanitaarisen avun läpi.

Sodanjälkeinen sääntöpohjainen järjestys ei tietenkään ole aina toiminut virheettömästi. Se johtuu siitä, että se perustuu rikkaiden ja köyhien maiden valtasuhteiden epätasapainoon ja nostaa kansalliset intressit toisiaan vastaan. Tämä epäsymmetrinen suhde on mahdollistanut sen, että Yhdysvalloista on tullut roistovaltio, joka jättää huomiotta muita koskevat säännöt.

Se on esimerkiksi kieltäytynyt liittymästä kansainvälisen rikostuomioistuimen jäseneksi toisin kuin Nato-kumppaninsa, jotka tukevat tuomioistuinta ja ovat ratifioineet sen perussäännön.

Sotarikosten paljastuminen Ukrainassa tarkoittaisi sitä, että Venäjä saisi veto-oikeutensa takia vapaudu vankilasta -kortin.

YK on vaikutusvaltaisin sodan jälkeen perustettu monenkeskinen instituutio. Se tekee valtavasti työtä humanitaarisen avun, kansainvälisen diplomatian ja kehitysyhteistyön sektoreilla, mutta sen mahdollisuudet panna sääntöjä toimeen ovat heikot.

YK:n turvallisuusneuvosto on käytännössä viiden maan diktatuuri, jonka veto-oikeus talloo muut jalkoihinsa. Siksi sotarikosten paljastuminen Ukrainassa tarkoittaisi sitä, että Venäjä saisi veto-oikeutensa takia vapaudu vankilasta -kortin.

Samoin jos ICJ lopulta linjaa, että Israel on syyllinen kansanmurhaan tai sotarikoksiin, se tarvitsisi silti turvallisuusneuvoston päätöslauselman sen toimeenpanemiseksi. Se tuskin tapahtuu Yhdysvaltain veto-oikeuden takia. Se ei ikinä työntäisi suojelemaansa valtiota bussin alle.

Tavan, jolla kansainvälistä oikeutta poljetaan Ukrainassa ja Gazassa, pitäisi muistuttaa meitä siitä, että jokin on rikki. Maailma saattaa olla vapaapudotuksessa, jota ultranationalistisen politiikan vankka nousu Euroopassa korostaa. Sodan jälkeen perustettuja kansainvälisiä instituutioita on uudistettava – tai muuten meillä ei ole mitään, minkä puoleen kääntyä, kun kaikki säännöt romahtavat.

Kirjoittaja on freelance-toimittaja.

Suomennos: Teija Laakso