Artikkeli on julkaistu alun perin Diakonissalaitoksen sivuilla.

Tällä viikolla olen pohtinut paljonlaisesti pakkasessa Suomeen odottavia turvapaikanhakijoita ja erityisesti pitkän matkan sekä henkisesti että fyysisesti tänne matkanneita kidutettuja ja sotatraumatisoituneita.

Juhlistimme nimittäin juuri tällä viikolla kidutettujen kuntoutuksen kolmekymmenvuotista taivalta Suomessa. Suomi ratifioi YK:n kidutuksen vastaisen sopimuksen vuonna 1989, ja vuonna 1993 perustettiin Diakonissalaitoksen yhteyteen Kidutettujen kuntoutuskeskus. Tänä päivänä Psykotraumatologian keskuksen nimellä kulkeva psykiatrinen poliklinikka toimii valtakunnallisena osaamiskeskuksena pakolaisia kohtaaville ammattilaisille, ja hoitopaikkana kidutetuille ja sotatraumatisoituneille.

Kuuntelin alkuviikon juhlaseminaarissa asiantuntijoiden puhetta kidutettujen kuntoutuksen historiasta ja nykyhetkestä, sekä kidutettujen lasten ja perheiden tulevaisuuden toiveista.

En voinut olla ajattelematta juuri nyt Suomen rajoilta turvaa hakevia ihmisiä. Heitä, joita on sisäministeriön muistion mukaan ohjattu aktiivisesti rajalle, ja joita nyt kuvataan tiukoin sanankääntein Venäjän masinoiman hybridisodankäynnin osallisiksi, ja jopa sotarikollisiksi, rikollisjärjestöjen jäseniksi tai siviileiksi tekeytyneiksi sotilaiksi.

Venäjän ja Suomen rajalla pelataan nyt peliä, jossa turvaa hakevat  ihmiset ovat kansainvälisen politiikan pelinappuloita.

Onko jokainen ihminen yhtä tärkeä?

Maahanmuuttoviraston mukaan nyt Venäjältä Suomeen pyrkivät ovat ns. kolmansien maiden kansalaisia, ja pääosa hakijoista on ollut Venäjällä vain lyhyen aikaa. Monen tarkoitus on tulla Venäjän kautta Euroopan unionin alueelle hakemaan turvapaikkaa. Kun hallitus sulki muut rajanylityspaikat Raja-Jooseppia lukuun ottamatta, rajanylitykset olivat aivan yksittäisiä. Hallitus viittasikin rajaa kokonaan sulkiessaan turvapaikanhakijoiden määrän sijaan salassa pidettävään tiedustelutietoon, jonka mukaan kansallinen turvallisuutemme olisi uhattuna.

Minulla ei ole pääsyä tiedustelutietoon, mutta en voi olla miettimättä, olemmeko aidosti siinä tilanteessa, että meidän on joko luovutettava turvallisuutemme tai myytävä arvomme. Emmekö löytäisi keinoja turvata molemmat, jos yhdessä käymme taistoon niiden puolesta? Ettei nyt olisi niin, että Venäjä nimenomaan toivoo meidän tekevän nopeita päätöksiä ja unohtavan yhdenvertaisuuden ihanteemme.

Kidutetut ja sotatraumatisoituneet ovat yleensä juuri ns. kolmansista maista tulevia pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Useimmat heistä ovat kulkeneet pitkän matkan päästäkseen turvaan.

On hyvin todennäköistä, että tälläkin hetkellä Venäjän rajalla odottavissa on myös kidutuksen uhreja, tulevathan heistä monet Irakista, Somaliasta, Syyriasta ja Jemenistä, joissa ihmisoikeustilanne on heikko.

Tämä mielessäni pohdin, että Suomen ja suomalaisten turvallisuus on tärkeää, mutta niin ovat myös suomalaiset arvot, jotka pohjaavat kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuteen sekä jakamattomaan ihmisarvoon. Siihen, että meistä jokainen on yhtä tärkeä.

Kaukaa on helppo olla viisas

Ihmisoikeuksien julistus, Geneven pakolaissopimus, EU:n perusoikeuskirja. Oikeusvaltiona Suomi ei voi noudattaa solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia valikoiden, edes väliaikaisesti.

Meidän tulee nähdä valtioiden välisessä pelissä nyt hyväksikäytettävät yksittäiset ihmiset. Ihmiset, jotka turvaa nyt hakevat. Turvapaikkaa on oltava oikeus hakea yhdenvertaisesti – myös Venäjältä.

Luotetaan siis omiin turvapaikkaprosesseihimme ja jos niissä on kehitettävää, kehitetään.

Pitkään olemme voineet täällä Pohjolan perukoilla kommentoida muiden valtioiden sopimusten noudattamista, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja yhdenvertaisuuden puutetta. Nyt tilanne on päällä omalla rajallamme, ja arvomme ovat puntarissa. Onko meistä tiukan paikan tullen seisomaan omien arvojemme ja ihanteidemme takana?

Kirjoittaja on Diakonissalaitoksen yleishyödyllisen toiminnan johtaja.