Artikkeli on julkaistu alun perin Sadankomitean blogissa.

”Ulkoministeri Haavisto piti hienon puheen siitä, miksi Suomi ei aio liittyä ydinaseet kieltävään sopimukseen. Edistyksellistä ja rohkeaa ulkopolitiikkaa odotellessa voi sentään katsella kynttilöitä pimenevässä syysillassa”, päivitin Facebookissa Töölönlahden Hiroshima-illan jälkeen hieman yli kuukausi sitten.

Vielä lokakuussa 2017 sopimukseen liittyminen oli oikea tavoite. Vihreiden presidenttiehdokkaana Pekka Haavisto peräänkuulutti liittymistä Ylen uutisessa: ”Joudumme vähän outoon valoon, jos emme ole siinä mukana, varsinkin nyt kun ICAN-järjestö, joka on tätä ajanut, sai Nobelin rauhanpalkinnon. Ja Suomen linja on aina ollut ydinaseiden vastainen”. 

Vain pari päivää myöhemmin vihreiden eduskuntaryhmä halusi maamme ”olevan historian oikealla puolella” ja Suomen liittyvän sopimukseen. Myös sdp Antti Rinteen ja vasemmistoliitto Paavo Arhinmäen johdolla kannattivat sopimukseen liittymistä. Sitten puolueet pääsivät hallitukseen ja tavoite ajettiin kauas horisonttiin.

Facebook-päivityksestäni virinneessä keskustelussa puolusteltiin Pekkaa ja todettiin hänen puhuneen niin hyvin kuin vain ulkoministerin virassa pystyi kuitenkaan sanomatta ääneen sitä, että Suomen pitää liittyä sopimukseen.

Väitän, että juuri tämä ulkoministeri Haaviston sanomattomuus vei Suomen entistä kauemmas sopimukseen liittymisestä. Poliitikkona Haavisto oli sopimuksen näkyvin ja vaikutusvaltaisin puolestapuhuja. Ulkoministerin virka vaiensi tämänkin kriittisen äänen seuraaviksi vuosiksi.

On myös poliitikkoja, jotka ovat viitoittaneet kansakuntien tietä kohti turvallisempaa maailmaa. Voisi vain yksinkertaisesti sanoa: Suomen tulee liittyä ydinaseet kieltävään sopimukseen. 

En usko vanhaan väitteeseen, että ministeri ei pysty sanomaan enempää. Poliitikko voi sanoa aina esimerkiksi, että nykyinen linja pitää selvittää, arvioida uudestaan ja kuunnella äänestäjiä herkällä korvalla. Hän voi myös sanoa, ettei ole muuttanut mielipidettään ja aikoo työskennellä sopimukseen liittymisen puolesta. On myös poliitikkoja, jotka ovat viitoittaneet kansakuntien tietä kohti turvallisempaa maailmaa. Voisi vain yksinkertaisesti sanoa: Suomen tulee liittyä ydinaseet kieltävään sopimukseen. 

Tällaiset irtiotot eivät ole tavattomia. Esimerkiksi puolustusministerinä Jussi Niinistö halusi Suomen eroavan henkilömiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusta on ”sääntöpohjaisen monenkeskinen kansainvälinen yhteistyö ja kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen”. Sen, että puolustusministeri haluaa Suomen irtaantuvan kansainvälisen oikeuden sopimuksesta, luulisi olevan suurempi irtiotto kuin, että ulkoministeri haluaa Suomen liittyvän toiseen.

Haaviston puheesta virinnyt keskustelu osoitti rauhanliikkeen heikon kohdan: Ymmärrämme ja puolustamme rauhankysymysten ystäviksi miellettyjä henkilöitä, vaikka meidän pitäisi vaatia heiltä tekoja. Emme saisi olettaa, että myönteisyys yhdelle rauhankysymykselle tarkoittaisi henkilön kannattavan kaikkia rauhanliikkeen ajatuksia tai tavoitteita.

Esimerkiksi Erkki Tuomioja oli vuonna 2016 sitä mieltä, ettei Suomen tarvitse käytännössä toimeenpanna EU:n kidutusvälineiden kaupan kieltävää asetusta. Hänen mukaansa Suomessa ei valmisteta kidutusvälineitä, ja siksi emme tarvitse myöskään niitä varten vientilupajärjestelmää.

Olen yhä harmissani, etten vastannut kansanedustaja Tuomiojalle: Suomessa myydään EU:n kidutusvälineiksi luokittelemia tuotteita ja tehtävämme on varmistaa, etteivät suomalaisyritykset vie niitä tarkoituksella tai tietämättään EU:n ulkopuolelle, puhumattakaan siitä, että miksi ihmeessä Suomeen pitää tuoda ja täällä myydä kidutusvälineitä?

Päättäjillä johtavista virkamiehistä kansanedustajiin ja ministereihin on valtaa tuoda horisontissa siintävät tavoitteet lähemmäs ja tehdä niistä totta vain sanomalla ne ääneen. Rauhanliikkeen pitää vaatia heiltä sanoja ja vahtia tekoja. Kuten presidenttiehdokas Haavisto sanoi vuonna 2017: ”olisi erittäin tärkeätä, että ne maailman maat, jotka ydinaseita vastustavat, esittäisivät tästä vahvan mielipiteensä”. Rauhanliikkeen ja sen suulla puhuvien aktivistien tulee yhä uudelleen ja uudelleen sanoa nämä samat sanat Sanna Marinin hallitukselle.

Kirjoittaja on rauhanjärjestö Sadankomitean hallituksen jäsen.