Adolfo Vera oli juuri täyttänyt 18 saapuessaan Suomeen Chilestä joulukuussa 1973.

Pikkukylään Turun lähelle sijoitetut pakolaiset herättivät huomiota kadulla kulkiessaan. Jotkut halusivat kosketella heidän hiuksiaan, monet tulivat juttelemaan.

”Jos ennakkoluuloja oli, se oli viatonta, sellaista hyväntahtoista uteliaisuutta. Kun menimme kävelylle, meidät kutsuttiin sisälle taloihin juomaan kahvia. Silloin juotiin aina kolme kuppia kahvia, se oli tapana”, Vera muistelee.

Veran perhe pakeni Suomeen, sillä hänen isänsä kuului Chilen vuonna 1970 valitun sosialistipresidentin Salvador Allenden tukijoihin.

Kun kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta kaappasi vallan syyskuussa 1973 ja maasta tuli diktatuuri, Veran perhe joutui monien muiden tavoin pakenemaan maasta.

Perhe oli yksi Chilessä konsulina toimineen Tapani Brotheruksen Suomeen avustamista pakolaisista, joista kerrotaan muun muassa Ylen viime vuonna esitetyssä Invisible heroes -draamasarjassa.

Ensimmäiset pakolaiset Chilestä

Vera ja hänen perheensä olivat Suomen ensimmäisiä pakolaisia. Suomi oli ratifioinut Geneven pakolaissopimuksen vuonna 1968, ja vuonna 1973 maahan saapuivat ensimmäiset chileläiset pakolaiset. Heitä tuli muutamassa vuodessa noin 180, joskin monet lähtivät myöhemmin pois.

Tilanne oli niin uusi, ettei Suomella ollut edes pakolaispolitiikkaa, kiintiöistä puhumattakaan. Silti vastaanotto oli Veran mukaan hyvä.

”Silloin oli iso solidaarisuusaalto Chileä kohtaan, järjestettiin mielenosoituksia diktatuuria vastaan ja haluttiin auttaa pakolaisia”, hän muistelee.

Suomeen oli toki tullut ihmisiä eri kulttuuritaustoista aiemminkin. Venäläisiä pakeni Suomeen erityisesti vallankumousvuosina 1917–1922, ja 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Suomeen tuli Venäjältä islaminuskoisia tataareja, jotka ovat säilyttäneet kulttuurinsa näihin päiviin asti.

Toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvulla rutiköyhä Suomi asutti ja auttoi uuden elämän alkuun 400 000 karjalaista.

Populistit hyötyvät pelosta

Adolfo Vera opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvaajaksi ja on luonut pitkän uran valokuvaajana ja taiteilijana. Haastatteluhetkellä Veran käsitetaiteellisia installaatioita on näytteillä Helsingissä Galleria Huudossa. Näyttelyn teema on ajankohtainen: mitä tapahtuu, kun ihmiset eivät enää halua ymmärtää toisiaan ja demokratia alkaa rappeutua.

Vera mukaan suhtautuminen ulkomaalaisiin on Suomessa muuttunut niistä ajoista, kun hän tuli maahan.

”Nykyään ennakkoluuloja on enemmän. Yleensä taustalla on silkkaa väärää tietoa; uskotaan ettei saa asuntoa, koska ulkomaalaiset vievät ne ja muuta sellaista”, hän sanoo.

Hänen mukaansa yksi syy on mediassa ja pelkoa ja vihaa lietsovissa lööpeissä.

”Ulkomaalaiset ovat helppo kohde vihalle, sillä heidän on vaikea puolustaa itseään.”

Kuka siitä sitten hyötyy?

”Populistit. He käyttävät hyväkseen ihmisten pelkoja ja pahoinvointia. Ihan kuin natsien aikaan, jolloin etsittiin ja löydettiin vihollisia, kuten kommunistit ja juutalaiset.”

Toisaalta Suomi on Veran mielestä muuttunut myös parempaan suuntaan.

”Kun alkuvuosina kävelin kadulla, oli vähän yksinäinen olo. Nyt kaikkialla näkee paljon ulkomaalaisia, siitä tulee kansainvälinen fiilis, suurkaupungin tuntu. Ei ole väliä oletko tumma vai vaalea, kaikkien kanssa voi jutella ja olla kaveri.”

Keskustelu auttaa

Ahmad Hosseini saapui erilaiseen Suomeen kuin Vera.

Vuonna 2015 Suomeen tuli noin 32 000 turvapaikanhakijaa pääosin Irakista, Afganistanista ja Somaliasta, mikä oli moninkertainen määrä sitä edeltäviin ja sen jälkeisiin vuosiin verrattuna.

Hosseini oli yksi heistä. Matka Suomeen kesti kaksi kuukautta ja taittui busseilla, junilla, autoilla, veneillä, laivalla, kävellen, joskus juostenkin. Äiti, isä ja sisarukset jäivät Afganistaniin. Koko perheelle matka olisi ollut liian kallis, ja myös liian vaarallinen.

”Suurin syy lähtöön oli sota ja turvattomuus”, Hosseini sanoo. Hän kuuluu Afganistanissa syrjittyyn hazara-vähemmistöön.

Päästyään Suomeen 17-vuotias Hosseini sijoitettiin alaikäisten vastaanottokeskukseen Turkuun. Siellä oli paljon muitakin nuoria poikia, jotka olivat Hosseinin tavoin tulleet maahan yksin. Lehdet kirjoittivat turvapaikanhakijoiden hienoista älypuhelimista, ja somessa levitettiin väärää tietoa maahanmuuttajien suurista tuista.

Ennakkoluulot turvapaikanhakijoita kohtaan näkyivät Hosseinin elämässä: kiihtynyt humalainen oli vähällä lyödä bussissa, kun huomasi Hosseinin kaverilla älypuhelimen, ja kerran joku seurasi vastaanottokeskukseen niin vihaisena, että oli juostava pakoon.

Mutta kun ilmassa ei ole ollut suoranaista väkivallan uhkaa, Hosseini on ottanut tavakseen aloittaa keskustelun haastajien kanssa.

”Se on auttanut. Joskus ihminen on keskustelun jälkeen täysin päinvastaista mieltä kuin mitä oli aluksi.”

Hosseini opetteli kielen nopeasti ja pääsi opiskelemaan ammattikouluun. Hän valmistui viime vuonna lähihoitajaksi ja sai työpaikan Vantaalta päiväkodeissa kiertävänä lastenhoitajan sijaisena.

Tällä hetkellä Hosseinilla on neljän vuoden oleskelulupa, eikä hän tiedä, saako jäädä Suomeen vai ei.

Kahvia eri tavoilla

Vaikka sekä Veralla että Hosseinilla on kokemusta ennakkoluuloista ja rasismista, kumpikaan ei halua korostaa niitä vaan nostaa mieluummin esiin hyviä asioita. Rasismia on kaikkialla, ei vain Suomessa, molemmat painottavat.

”Olen opiskellut täällä, minulla on perhe, tyttäreni saa kohta vauvan – mitä parempaa voi olla elämässä? Tämä on turvallinen ja rauhallinen maa. Minä voisin asua missä vaan, ja olen asunutkin monessa paikassa, mutta Suomen systeemi, hyvinvointivaltio, siitä kannatta pitää kiinni kynsin ja hampain”, Vera sanoo.

Hosseini on toiminut aktiivisesti muun muassa parempaa turvapaikkapolitiikkaa ajavassa We See You -ryhmässä, ja vuonna 2018 hänet valittiin vuoden pakolaismieheksi.

”Minä olen saanut täällä itselleni ammatin ja työn, olen saanut vaikuttaa asioihin ja päässyt jopa linnan juhliin. Toki olen tehnyt paljon työtä sen eteen, mutta samalla on ollut ihmisiä, suomalaisia, jotka ovat arvostaneet sitä, tukeneet ja kannustaneet”, Hosseini sanoo.

Hän ei mielellään edes käytä sanaa rasisti.

”Yleensä se johtuu tietämättömyydestä, tai vaikka se olisi tahallistakin, en ole heille vihainen. Mutta voisin olla vihainen niille, jotka valitsevat hiljaisuuden. Niille jotka tietävät mikä on väärin, mutta eivät siitä huolimatta sano mitään.”

Vera puolestaan on osallistunut vihapuhetta ja rasismia vastustavan silakkaliikkeen marssille. Ulkomaalaisvihamielisyydellä ratsastavaa populismia vastaan pitää taistella, eikä epäkohtien edessä pidä olla hiljaa, mutta ihmisten kohdalla kannattaa korostaa yhtäläisyyksiä erojen sijaan.

”Isä sanoi kerran, että ei kannata verrata. Suomessa juodaan kahvia yhdellä tavalla ja Chilessä toisella, mutta se ei tarkoita, ettemme voisi olla yhdessä ja tulla toimeen keskenämme.”